Van­ha talo, sii­nä riit­tää työ­maa­ta – tä­män tie­tää var­mas­ti jo­kai­nen sel­lais­ta jos­kus asut­ta­nut. Meil­lä puo­li­so­ni kans­sa tu­lee ke­säl­lä täy­teen nel­jä puu­ha­kas­ta vuot­ta omas­sa tor­pas­sam­me.

Väit­täi­sin, et­tei ta­lom­me ul­koi­ses­ta ole­muk­ses­taan ja ker­ty­neis­tä vuo­si­kym­me­nis­tään huo­li­mat­ta ole sii­tä pe­rin­tei­sim­mäs­tä pääs­tä. Edel­lis­ten omis­ta­jien jäl­jil­tä sen sei­nien suo­jiin on vi­ri­tel­ty mitä mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­sim­pia ra­ken­teel­li­sia rat­kai­su­ja. Ei­kä sii­nä mi­tään: nii­den kans­sa op­pii elä­mään, jos­kin nii­den käy­tän­nöl­li­syy­des­tä ja käy­tet­tä­vyy­des­tä voi­daan toki ol­la mon­taa miel­tä.

Har­vas­sa ta­lou­des­sa omam­me li­säk­si lie­nee tar­peen siir­tää säh­kö­lie­si pai­koil­taan ja pu­dot­tau­tua sen ta­ka­na sei­näs­sä am­mot­ta­vas­ta rei­äs­tä vin­tin por­tai­den al­le muo­dos­tu­vaan tyh­jään, luo­la­mai­seen ti­laan lu­ke­maan ve­si­mit­ta­ria, joku kun on jos­kus saa­nut oi­val­li­sen ide­an, et­tä sii­nä­pä vas­ta näp­pä­rä ja loo­gi­nen paik­ka läm­min­ve­si­va­raa­jal­le.

Yk­si­tyis­koh­dat ovat­kin sit­ten luku si­nän­sä.

Tut­tu nuo­hoo­ja ryö­mii jo var­sin tot­tu­nees­ti sa­mai­ses­ta rei­äs­tä keit­ti­ön tu­li­si­jaa nuo­ho­tes­saan, joku olen­nai­nen röö­ri kun au­ke­aa tä­hän näp­pä­räs­ti kät­ket­tyyn hel­lan­ta­kai­seen ti­laan. Sa­man ti­lan hal­ki kul­ke­vat myös pyy­kin­pe­su­ko­neen tu­lo­ve­si- ja pois­to­let­kut keit­ti­ön lii­tän­töi­hin. It­se pe­su­ko­ne puo­les­taan pii­lot­te­lee jo mai­nit­tu­jen vin­tin rap­pus­ten kai­na­los­sa eteis­ko­me­ros­sa, jo­hon au­ke­a­va ovi on naa­mi­oi­tu osak­si eteis­käy­tä­vän sei­nää si­ten, et­tei oven ole­mas­sa­o­loa to­den­nä­köi­ses­ti edes huo­maa, el­lei sitä osaa et­siä.

Jol­la­kul­la mei­tä edel­tä­vis­tä asuk­kais­ta on ol­lut mitä il­mei­sim­min suu­ri vieh­ty­mys sa­la­o­viin ja kat­seil­ta kät­ket­tyi­hin huo­nei­siin.

Lii­an slii­pat­tu ja per­soo­na­ton tu­pa­ses­tam­me ei kui­ten­kaan saa tul­la.

Yk­si­tyis­koh­dat ovat­kin sit­ten luku si­nän­sä. It­se ky­ke­nen var­sin mal­lik­kaas­ti um­mis­ta­maan sil­mä­ni vä­hän vi­noil­ta lis­toi­tuk­sil­ta, joi­den kiin­nit­tä­mi­nen on hoi­det­tu var­si­nai­sel­la nau­lai­men sar­ja­tu­lel­la. En myös­kään oi­ke­as­taan edes huo­maa hie­man rep­sot­ta­vaa ko­me­ro­no­vea, kun­han se jo­ten­ku­ten py­syy kiin­ni.

Pys­tyn oi­kein hy­vin kat­so­maan ko­ko­nai­suut­ta, ohi kaik­kien tai­teen sään­tö­jen vas­tai­ses­ti kiin­ni­tet­ty­jen kat­to­pa­nee­lien tai omi­tui­ses­ti vi­ri­tet­ty­jen oven­kar­mien – sen si­jaan yl­ti­ö­pe­dant­ti­nen puo­li­so­ni ei pää­se yli pi­po­aan ki­ris­tä­vis­tä, vä­hän sin­ne­päin ra­ken­nel­luis­ta yk­si­tyis­koh­dis­ta. Hän on tyy­ty­väi­nen, kun­han on va­tu­pas­sin kans­sa pala ker­ral­laan oi­ko­nut ja kor­jail­lut kaik­ki sil­mään­sä pis­tä­vät koh­dat. Ja myön­net­tä­köön: kun joku asia on kor­jat­tu kun­toon, kyl­lä­hän mi­nä­kin eron en­ti­seen huo­maan.

Jos­sain vai­hees­sa pääs­tään ken­ties sii­hen as­ti, et­tä ne kek­se­li­äim­mät ra­ken­nus­rat­kai­sut saa­vat väis­tyä käy­tän­nöl­li­sem­pien tiel­tä. Lii­an slii­pat­tu ja per­soo­na­ton tu­pa­ses­tam­me ei kui­ten­kaan saa tul­la. Pi­tää­hän sitä ai­na edes yh­del­le sa­la­o­vel­le ol­la ti­laa.