Riik­ka Sza­lain esi­kois­no­vel­li­ko­ko­el­ma Lop­pu­ke­sän vesi jul­kais­tiin jo vuon­na 1995, mut­ta hä­nen seu­raa­vaa kir­jaan­sa jou­dut­tiin odot­ta­maan lä­hes kol­me­kym­men­tä vuot­ta. Pie­nois­ro­maa­ni Pa­ra­tii­si on tääl­lä et­te­kö näe il­mes­tyi 2023 ja vii­me vuon­na se sai jat­kok­seen ru­no­ko­ko­el­man Ka­to­a­mi­nen.

Esi­kois­kir­jan­sa il­mes­ty­es­sä Sza­lai piti mie­hen­sä kans­sa ma­ja­ta­loa Ba­la­to­nil­la, mut­ta pa­la­si Un­ka­ris­ta Suo­meen 2003 ja asuu ny­kyi­sin Hel­sin­gis­sä.

Un­ka­ri oli yh­dis­tä­vä­nä te­ki­jä­nä Sza­lain ai­kai­sem­mis­sa te­ok­sis­sa. Se on toki vah­vas­ti mu­ka­na Ka­to­a­mi­ses­sa­kin, mut­ta tar­kas­te­lu­kul­ma on nyt ajal­li­ses­ti laa­jem­pi ulot­tu­en lap­suu­teen saak­ka. Kes­ki­ös­sä ovat kui­ten­kin mi­nä­ker­to­jan ne tun­te­muk­set, jot­ka liit­ty­vät hä­nen ra­kas­tet­tuun­sa ja päät­ty­nee­seen pa­ri­suh­tee­seen.

Ru­no­ko­ko­el­mas­sa ele­tään men­neen muis­tois­sa ja niis­sä tuo­ki­ois­sa, jot­ka vie­lä kes­ke­ne­räi­sen elä­män var­rel­la on jo ko­et­tu. ”Elä­mä koos­tuu toi­si­aan seu­raa­vis­ta vä­läh­dyk­sis­tä”, sa­noo Sza­lai yh­des­sä ru­nos­saan. Tämä luon­neh­din­ta on myös ru­no­ko­ko­el­man joh­to­a­ja­tus.

Her­kät het­ket ja läm­pi­mät muis­tot ovat ru­no­jen kes­keis­tä si­säl­töä. Tun­tei­den li­säk­si nii­hin liit­tyy usein sa­ma­nai­kai­sia ha­vain­to­ja ym­pä­röi­väs­tä luon­nos­ta ikään kuin kää­re­pa­pe­ri­na ka­ra­mel­lin ym­pä­ril­lä. Jos­kus muis­tu­mat saat­ta­vat liit­tyä myös ar­ki­siin ta­pah­tu­miin.

Ote elä­mäs­tä on ko­ko­el­man al­ku­puo­lel­la vah­vas­ti eläy­ty­vä, mut­ta lop­pua koh­den ker­ro­tuis­ta ta­pah­tu­mis­ta ikään kuin as­teit­tain etään­ny­tään ja men­nyt­tä tar­kas­tel­laan ny­kyi­syy­den va­los­sa. ”Vaik­ka si­nua ei enää ole, minä ajat­te­len si­nua sil­ti”, sa­noo ker­to­ja yh­des­sä ko­ko­el­man vii­mei­sis­tä ru­nois­ta ja toi­ses­sa: ”Kä­vin kat­so­mas­sa hau­taa­si, siel­lä sinä et ol­lut.”

Vaik­ka si­nua ei enää ole, minä ajat­te­len si­nua sil­ti.

Ko­ko­el­mas­sa on mu­ka­na muu­ta­mia pi­tem­piä proo­sa­ru­no­ja, mut­ta Ka­to­a­mi­nen muis­tut­taa ko­ko­nai­suu­te­na­kin erääl­lä ta­val­la ro­maa­nia. Har­va ru­noi­li­ja on­nis­tuu Sza­lain lail­la laa­ti­maan ru­no­ko­ko­el­man­sa niin, et­tä sii­tä muo­dos­tuu ikään kuin juo­ni­ve­toi­nen ker­to­mus. Tä­män asi­an oi­val­ta­mi­nen aut­taa ym­mär­tä­mään sy­väl­li­sem­min myös te­ok­sen ni­meä ja ni­men mo­ni­tul­kin­nal­li­suut­ta.

Ruovesi tuttu entuu­des­taan

Riik­ka Sza­lai on äi­din puo­lel­ta ruo­ve­te­läis­tä Asun­nan kir­jai­li­ja­su­kua. Hän syn­tyi Kuh­mos­sa 1964 ja asui lap­suu­des­saan ja op­pi­kou­lu­vuo­si­naan Jy­väs­ky­läs­sä, mut­ta viet­ti pal­jon ai­kaan­sa ke­säi­sin ja jos­kus tal­vi­sin­kin Ruo­ve­den Vää­rin­ma­jas­sa, jos­sa hä­nel­lä oli mum­mu­la. Ny­kyi­sin Vää­rin­ma­jas­sa asu­vat hä­nen van­hem­pan­sa ja veli.

Riik­ka Sza­lai saa­puu Vin­han kir­ja­kau­pan kir­jai­li­vie­raak­si lau­an­tai­na 25.1. esit­te­le­mään ru­no­ko­ko­el­maan­sa Ka­to­a­mi­nen. Tämä teos oli työn al­la, kun hän noin vuo­si sit­ten työs­ken­te­li Vin­han tai­tei­li­ja­re­si­dens­sis­sä.

Riikka Szalai: Katoaminen (kansikuva). Basam Books 2024.