Panu Ra­ja­la on tuot­te­li­as ja mo­ni­puo­li­nen kir­jai­li­ja. Mer­kit­tä­vin osa hä­nen laa­jas­ta tuo­tan­nos­taan ovat kir­jai­li­ja­e­lä­mä­ker­rat, jois­ta en­sim­mäi­nen oli kol­mi­o­sai­nen ja ker­toi F.E. Sil­lan­pääs­tä. Sen jäl­keen nii­tä on il­mes­ty­nyt usei­ta mui­ta, nyt vii­mek­si Mi­ner­van kus­tan­ta­ma Kan­sal­lis­ru­noi­li­ja J.L. Ru­ne­ber­gin elä­mä.

J.L. Ru­ne­ber­gis­tä on teh­ty usei­ta elä­mä­ker­to­ja ja hä­nen tuo­tan­to­aan on tut­kit­tu pe­rin juu­rin. Uut­ta ja omin­ta­keis­ta löy­tääk­seen Ra­ja­lan on siis pi­tä­nyt et­siä koh­tee­seen­sa uu­si nä­kö­kul­ma. Niin­pä hän nos­taa kes­ki­öön Ru­ne­ber­gin ih­mis­suh­teet. Huo­mi­o­ta saa­vat var­sin­kin hä­nen elä­män­sä nai­set ja tois­tu­vat ra­kas­tu­mi­set sekä nii­den vai­ku­tus hä­nen ru­noi­luun­sa.

Pää­huo­mio koh­dis­tuu Ru­ne­ber­gin Por­voon vuo­siin, joi­ta Ma­ria Pryt­zin jäl­keen su­los­tut­taa ru­noi­li­jan pit­kä­ai­kai­sin lem­mit­ty Emi­lia Björkstén. Tä­män päi­vä­kir­ja on yk­si elä­mä­ker­ran kes­kei­siä läh­tei­tä. Ru­ne­ber­gin rak­kaus­his­to­ri­an ai­kai­sem­mat vai­heet Ra­ja­la ker­too ai­ka pit­käl­le van­haa tie­to­poh­jaa hyö­dyn­tä­en, mut­ta muis­ta­mat­ta päi­vit­tää sitä.

Huo­mi­o­ta saa­vat var­sin­kin hä­nen elä­män­sä nai­set ja tois­tu­vat ra­kas­tu­mi­set sekä nii­den vai­ku­tus hä­nen ru­noi­luun­sa.

”Kun Ru­ne­berg ka­ris­ti Saa­ri­jär­ven pö­lyt kan­noil­taan elo­kuus­sa 1825, hän ei enää kos­kaan näh­nyt Ma­ria Nygrè­niä”, kir­joit­taa Ra­ja­la. Tie­to ei pidä paik­kaan­sa, sil­lä Samp­sa Hei­no­nen on löy­tä­nyt Ruo­ve­den rip­pi­kir­jas­ta 1825–1830 Ri­to­nie­men koh­dal­ta kir­jauk­sen: ”mam­sel Ma­ria Jul­ja­na Nygrén”. Ta­kai­sin Vii­ta­saa­rel­le Ru­ne­ber­gin Idän mor­si­an on mer­kit­ty pa­lan­neek­si tam­mi­kuus­sa 1827.

Kir­jas­saan Panu Ra­ja­la et­sii ja osoit­taa, mitä vai­ku­tuk­sia kan­sal­lis­ru­noi­li­jan rak­kaus­suh­teil­la on ol­lut tä­män ru­noi­luun ja muu­hun kir­joit­ta­mi­seen. Hän on kii­tet­tä­väs­ti kah­lan­nut Ru­ne­ber­gin tuo­tan­toa läpi lu­kien sitä sekä al­ku­kie­lel­lä et­tä usei­na eri kään­nök­si­nä. Omien kom­ment­tien­sa li­säk­si Ra­ja­la ker­too myös sii­tä, mitä muut ovat nois­ta ru­nois­ta sa­no­neet.

Lii­ka luot­ta­mi­nen van­hoi­hin tie­toi­hin saa Ra­ja­lan ohit­ta­maan uu­dem­man pai­kal­li­sen tut­ki­muk­sen.

Lä­him­mät ver­tai­lu­koh­teet ovat Mat­ti Klin­gen Po­liit­ti­nen Ru­ne­berg, joka tar­kas­te­lee tätä his­to­ri­al­lis­ta taus­taa vas­ten, sekä Jo­han Wre­den Värl­den en­ligt Ru­ne­berg, joka tut­kii kir­jai­li­jan ru­no­jen suh­det­ta nii­den esi­ku­viin. Ai­ka usein Ra­ja­la ryh­tyy myös tuo­ma­roi­maan sitä, kum­pi nois­ta kah­des­ta on enem­män oi­ke­as­sa. Enim­mäk­seen hän sil­loin pää­tyy Wre­den kan­nal­le, mut­ta ei li­ki­kään ai­na.

Huo­mi­o­ta kir­jas­sa saa­vat myös van­hem­mat tut­ki­jat, eten­kin Lau­ri Vil­ja­nen. Tä­män 1940-lu­vul­la il­mes­ty­nyt­tä kak­si­o­sais­ta Ru­ne­berg ja hä­nen ru­nou­ten­sa -elä­mä­ker­taa Ra­ja­la pi­tää edel­leen suo­men­kie­li­sen Ru­ne­berg-tut­ki­muk­sen pe­rus­te­ok­se­na. Se on­kin yk­si Ra­ja­lan te­ok­sen tär­keim­mis­tä läh­teis­tä.

Lii­ka luot­ta­mi­nen van­hoi­hin tie­toi­hin saa Ra­ja­lan ohit­ta­maan uu­dem­man pai­kal­li­sen tut­ki­muk­sen. Ai­na­kin Ruo­ve­den koh­dal­la sen kir­jaa­mi­ses­sa hä­nel­lä on mus­ta auk­ko. En­sin­nä­kään Ru­ne­berg ei oles­kel­lut Ruo­ve­del­lä vuot­ta, ku­ten Ra­ja­la kir­joit­taa, vaan puo­li vuot­ta eli elo­kuus­ta 1825 al­ku­vuo­teen 1826.

Tuol­ta ajal­ta on van­has­taan ole­mas­sa J.E. Ström­bor­gin mai­nin­ta met­säs­tys­ret­kes­tä Pih­la­ja­lah­del­le Riek­ko­lan mail­le. Hir­ven­hiih­tä­jien teks­tis­tä löy­tyy suo­ria viit­tauk­sia Ruo­ve­den ai­kaan ja eri­tyi­ses­ti Riek­ko­laan, to­te­aa tie­don to­den­pe­räi­syyt­tä tut­ki­nut Veik­ko Önk­ki, joka on myös vuo­den 1825 kir­kon­kir­jois­ta löy­tä­nyt mo­nia kal­tai­suuk­sia Hir­ven­hiih­tä­jien hen­ki­löi­den ja Riek­ko­lan sil­loi­sen väen ni­mis­sä. Hän olet­taa, et­tä met­säs­tys­ret­kiä Riek­ko­lan isän­nän kans­sa oli­si eh­kä teh­ty use­am­pi­a­kin. Ra­ja­lan mai­nit­se­mat met­säs­tys­ret­ket Vir­roil­le ja Ku­ruun ei­vät sitä vas­toin vai­ku­ta us­kot­ta­vil­ta.

Ra­ja­la on koh­dis­ta­nut tut­ki­jan­tar­mon­sa kan­sal­lis­ru­noi­li­jan nais­suh­tei­siin ja hä­nen tuo­tan­toon­sa sekä sii­hen, mi­ten ne ovat vai­kut­ta­neet toi­siin­sa.

Adolf Fred­rik Pe­lan­de­ris­ta Vän­rik­ki Stoo­lin esi­ku­va­na ja ru­no­jen tie­to­läh­tee­nä Ra­ja­la ker­too, mitä muut tut­ki­jat sii­tä ajat­te­le­vat, ja kal­lis­tuu it­se sil­le kan­nal­le, et­tä Iso-Pe­lan­der on Stoo­lil­le il­mei­nen ja ai­na­kin jon­kin­lai­nen esi­ku­va. Tie­to­läh­tee­nä­kin hän voi­si ol­la yk­si mo­nis­ta.

Mi­kä­li Ra­ja­la oli­si pe­reh­ty­nyt Ani­ta Tuu­ra­lan Pe­lan­de­rin vai­hei­ta sel­vit­te­le­vään tut­ki­muk­seen ja Samp­sa Hei­no­sen sii­hen te­ke­miin täy­den­nyk­siin, hä­nel­le ei oli­si jää­nyt epä­sel­väk­si, et­tä Vän­rik­ki Stoo­lin esi­ku­va kiis­tat­to­mas­ti on ol­lut Pe­lan­der. Hä­nen so­ta­ko­ke­muk­sen­sa oli­vat kui­ten­kin Kus­taa III:n so­das­ta 1788–90, jo­hon Pe­lan­der osal­lis­tui Sa­von jou­kois­sa.

Näin täl­lä oli oma­koh­tais­ta tie­toa vain sii­tä sekä sii­hen osal­lis­tu­neis­ta up­see­reis­ta ja so­ti­lais­ta, Vän­rik­ki Stoo­lin ta­ri­nois­sa Pe­lan­de­rin ker­to­miin so­ta­muis­toi­hin pe­rus­tu­via voi­si­vat siis ol­la ai­no­as­taan ko­ko­el­man muu­ta­mat re­he­vät, huu­mo­ril­la höys­te­tyt ja suo­ra­su­kai­ses­ti ker­ro­tut ru­not, jois­sa ku­va­tut hen­ki­löt oli­vat mu­ka­na vie­lä Suo­men so­das­sa­kin.

Sam­ma­koil­ta­kaan ei ole väl­tyt­ty.

Kan­sal­lis­ru­noi­li­ja J.L. Ru­ne­ber­gin elä­mä -kir­jaa kir­joit­ta­es­saan Ra­ja­la on koh­dis­ta­nut tut­ki­jan­tar­mon­sa kan­sal­lis­ru­noi­li­jan nais­suh­tei­siin ja hä­nen tuo­tan­toon­sa sekä sii­hen, mi­ten ne ovat vai­kut­ta­neet toi­siin­sa. Var­si­nai­nen elä­mä­ker­ral­li­nen osuus on kir­jas­sa jää­nyt tois­si­jai­seen ase­maan. Se on pit­käl­le van­han jo ole­mas­sa ole­van tie­don ker­taus­ta ja ta­pah­tu­mien ku­ro­mis­ta yh­teen jos­kus var­sin yli­mal­kai­sin­kin kom­men­tein ja pin­nal­li­sin olet­ta­muk­sin.

Sam­ma­koil­ta­kaan ei ole väl­tyt­ty. Esi­merk­ki löy­tyy jäl­leen Ruo­ve­del­tä. ”Ru­ne­ber­gin läh­teek­si ni­met­ty näh­tä­vyys on siel­lä kas­va­nut um­peen ja on nyt puh­dis­tus­työn alai­se­na”, kir­joit­taa Ra­ja­la. Ru­ne­ber­gin ni­mik­ko­läh­de pulp­pu­aa kui­ten­kin yhä edel­leen, jos­kin sen vesi on juo­ma­kiel­los­sa ja läh­teen kun­nos­ta­mi­nen suun­nit­teil­la. Mu­ro­leen ka­na­van sy­ven­nys­töi­den seu­rauk­se­na se on myös alem­pa­na kuin Ru­ne­ber­gin ai­ka­na, jol­loin sitä ni­mi­tet­tiin Kirs­tan brun­nik­si.