Sil­loin kun pe­la­taan jal­ka­pal­loa, se on maa­il­man tär­kein asia. Ym­pä­röi­vä maa­il­ma unoh­tuu, kun pal­lon liik­kei­tä tui­jo­te­taan sil­mä ko­va­na pai­kan pääl­lä tai eri­ko­koi­sil­ta ruu­duil­ta.

Jal­ka­pal­loa seu­ra­taan tii­viis­ti myös VAR-huo­nees­sa. VAR on ly­hen­ne sa­nois­ta ’vi­deo as­sis­tant re­fe­ree’ siis ’avus­ta­va vi­de­oe­ro­tuo­ma­ri’.

VAR-huo­nees­sa is­tuu ero­tuo­ma­ri, joka tar­peen tul­len tar­kis­taa ki­pe­rät ti­lan­teet mil­lin­tar­kas­ti vi­de­ol­ta.

Tar­kis­tuk­sen jäl­keen hän vies­tit­tää pää­tuo­ma­rin kor­va­nap­piin, mitä to­del­la ti­lan­tees­sa ta­pah­tui. Lop­pu­tu­lok­se­na voi ol­la esi­mer­kik­si ran­gais­tus­pot­ku tai pe­laa­jan ulo­sa­jo.

Seu­raa­vak­si odo­tam­me her­kul­li­sia hi­das­tuk­sia.

Jal­ka­pal­loi­lus­sa vi­de­ot ovat suh­teel­li­sen uu­si asia. Muu­al­la yh­teis­kun­nas­sa vi­de­ot ovat seu­ran­neet elä­määm­me jo pit­kään. Kaup­po­jen ja pank­kien sekä ka­tu­jen tur­va­ka­me­rat tie­tä­vät, mis­sä kul­jem­me ja mil­lai­nen il­me naa­mal­la pais­taa.

Niin sa­not­tu­jen tosi-tv -oh­jel­mien ka­me­rat taas ku­vaa­vat elä­mää se­kun­ti se­kun­nil­ta ym­pä­ri vuo­ro­kau­den.

Elä­mä on pil­kot­tu lähi-, puo­li- ja laa­ja­ku­viin. Seu­raa­vak­si odo­tam­me her­kul­li­sia hi­das­tuk­sia.

Pu­nais­ta kort­ti­a­han ku­kaan ei ha­lua saa­da, pait­si eh­kä jou­lu­na.

Elä­mä on suu­ri pe­li­kent­tä, mis­sä ar­kie­lä­män VAR-tyy­yp­pi­set tar­kis­tuk­set oli­si­vat kä­te­viä. Tiu­kois­sa ja epä­sel­vis­sä ti­lan­teis­sa voi­sim­me ot­taa yh­tey­den VAR-huo­nee­seen ja sel­vit­tää, mitä oi­kein ta­pah­tui.

Per­he­rii­ta­ti­lan­tees­sa tar­kis­tam­me, mikä oli­kaan se sa­na­muo­to, jon­ka väi­tit mi­nun sa­no­neen. Koh­ta­lo­kas vir­he kok­kauk­ses­sa pää­tyi­si myös tar­kis­tet­ta­vak­si: ”An­te­ro, kat­so nyt, lai­toit be­ar­nai­se­kas­tik­kee­seen 300 gram­maa voi­ta, vaik­ka oh­jees­sa oli 250 gram­maa!”

Ka­la­jut­tu­ja ker­rot­ta­es­sa saat­tai­si ol­la kiu­sal­lis­ta, et­tä se kar­kuun pääs­syt von­ka­le ei ol­lut pit­kä vaan pät­kä.

Ar­kie­lä­män vir­heis­tä voi­si jal­ka­pal­lo-ot­te­lun ta­paan hei­lah­taa kel­tai­nen kort­ti va­roi­tuk­sen mer­kik­si. Pu­nais­ta kort­ti­a­han ku­kaan ei ha­lua saa­da, pait­si eh­kä jou­lu­na.

En­nen il­man ka­me­ra­val­von­taa on pär­jät­ty hy­vin. Val­von­nan hoi­ti sil­loin naa­pu­ri. Ih­me, et­tä ku­kaan ei ole pe­rus­ta­nut Naa­pu­rin ver­hot -ni­mis­tä var­ti­oin­ti­lii­ket­tä.

Kyse on hy­väs­sä mie­les­sä yh­tei­söl­li­syy­des­tä: kun minä val­von si­nua ja sinä val­vot mi­nua, on­nis­tum­me yh­des­sä val­vo­maan. Kaik­ki hyö­ty­vät ja sopu säi­lyy.

Jo­kai­nen on jol­lain lail­la naa­pu­ri. Kun ver­hot hei­lu­vat, olem­me tur­vas­sa. Jos jon­kun kor­vat hei­lu­vat, ja tu­lee pääs­tel­tyä suus­ta lii­rum-laa­ru­mia, ver­ho­jen hei­lut­ta­ja tie­tää, mi­ten asi­at oi­ke­as­ti ovat.