Karkkilakko
Olen aika harvoin karkkilakkoillut. Nyt joulunajan mässäilyt karkasivat niin mahtaviin mittoihin, että koin tarvitsevani hieman karkkikuria.
Päätin aloittaa karkkilakon. Tervetuloa rahkat jo mehukeitot!
Muistelen kuulleeni, että kolme viikkoa jos sinnittelee, saa elimistönsä oppimaan uuden tavan. Sitä odotellessa jäin pohtimaan, mikä se suurempi ajatus tässä olikaan.
Hammaspeikon saan tässä vähintään masentumaan. Sehän on hyvä asia. Sokeri on muutenkin julistettu nykytutkimuksissa kelvottomaksi kaveriksi. Täytyy myöntääkin, että ajatus kulkeekin kirkkaammin ja olo on tehokkaampi ilman tainnuttavaa määrää sokeria.
Kauanko sitten jatkan karkkilakkoani? Sitä en tullut päättäneeksi. Entä otanko ylevät tavoitteet: terveempi ja tarmokkaampi arki, tavoitteeksi vai jotain sympaattisempaa vai ehkä kilpailuhenkisempää.
En tullut lyöneeksi vetoa kenenkään kanssa siitä, että kauanko vastustan karamellejä. Enkä huomannut ottaa kisaakaan kaverin kanssa, että kumpi pidättäytyy karkkihyllyn houkutuksista kauemmin.
Amatöörivirheen tein myös siinä, etten määritellyt karkkia tarkemmin. Kuuluuko suklaakakku tai jäätelö karkkilakon alle? Ensimmäisenä viikonloppuna väänsin jo epätoivoisena keksikakkua kermasta ja tuorejuustosta. Mätkin päälle toki pakasterasialliset mansikoita ja mustikoita, noin niin kuin nollaamaan rasvan käytön haitat.
Palkinto jäi minulta myös määrittelemättä. Onko karkeilla herkuttelu palkinto vai saanko palkkioksi jotakin muuta, kunhan jaksan pitää näppini erossa namusista?
Ylevä meininki ei kuitenkaan taida olla minun juttuni. Minun pitää löytyy oman näköiseni tavoite karkkilakkoilulleni. Sentään en aloittanut urakkaa yksin. Mukana on muitakin ja ehkä yhteistuumin saamme tolkun namien naposteluun.
En suostu siihen että lakkoilisin painonhallinnallisista syistä, vaikka uudet pöksytkin jouduin viime vuonna ostamaan. Vanhat kai kutistuivat. Pitää vaan treenata leuanvetoa lisää, jotta jaksaa hinata päänsä taas useammin kuin kerran tangon yläpuolelle.
Miksi sitten karkkilakkoilen? Tässä pohtiessani tulen siihen tulokseen, että karkeista loppujen lopuksi tulee vain huono olo, ellei samalla satu juoksemaan puolimaratonia. Rutiinien etsiminen on sittenkin ehkä karkkilakon takana. Päivällä kone vaatii kohtuullisen lounaan, että jaksaa puksutella iltapäivän askareet. Hätäpäissä huivin huitaistu karkkipussi tuottaa takuuvarmasti ällötystä ja kärsimättömyyttä.
Totaalikieltäytymiseen en kuitenkaan taivu, sen verran pullahiiri olen. Voin siis ehkä retkirepun taskusta löytyneet suklaapatukat mussutella vaikka jälkkäriksi, kun olen ensin malttanut popsia lämpimän aterian. Poikkeukset ovat ihan ok. Bonuksena voin sujauttaa säästyneet karkkirahat kesäreissukassaan.