Sain al­ku­ke­säs­tä tut­ta­va­ni Suo­men-tu­li­ai­si­na Juha Her­nes­nie­men muis­tel­ma­kir­jan ja aloin heti kiin­nos­tu­nee­na lu­kea sitä. Olen hi­das lu­ki­ja en­kä ol­lut vie­lä pääs­syt kir­jan lop­puun, kun tie­to Her­nes­nie­men kuo­le­mas­ta le­vi­si ne­tis­sä.

Sain al­ku­ke­säs­tä tut­ta­va­ni Suo­men-tu­li­ai­si­na Juha Her­nes­nie­men muis­tel­ma­kir­jan ja aloin heti kiin­nos­tu­nee­na lu­kea sitä. Olen hi­das lu­ki­ja en­kä ol­lut vie­lä pääs­syt kir­jan lop­puun, kun tie­to Her­nes­nie­men kuo­le­mas­ta le­vi­si ne­tis­sä.

Kä­vin ei­len Un­ka­rin naa­pu­ri­ky­län János­so­mor­jan kuk­ka­kau­pas­sa os­ta­mas­sa pe­la­kui­ta Wie­nin par­vek­keel­le, on ai­ka is­tut­taa ne. Mie­lee­ni jäi kuva kas­san­jo­nos­sa edes­sä­ni sei­so­vas­ta mie­hes­tä, en­kä saa ku­vaa pyy­hit­tyä aja­tuk­sis­ta­ni.

Kä­vin ei­len Un­ka­rin naa­pu­ri­ky­län János­so­mor­jan kuk­ka­kau­pas­sa os­ta­mas­sa pe­la­kui­ta Wie­nin par­vek­keel­le, on ai­ka is­tut­taa ne. Mie­lee­ni jäi kuva kas­san­jo­nos­sa edes­sä­ni sei­so­vas­ta mie­hes­tä, en­kä saa ku­vaa pyy­hit­tyä aja­tuk­sis­ta­ni.

Wie­nin evan­ke­lis-lu­te­ri­lai­nen kirk­ko kam­pan­joi tänä tal­ve­na tar­jo­a­mal­la “läm­pi­män sun­nun­tai-il­ta­päi­vän“ niil­le, jot­ka jou­tu­vat miet­ti­mään, syö­vät­kö vat­san­sa täy­teen vai käyt­tä­vät­kö mie­luum­min vä­hät ra­han­sa asun­non läm­mit­tä­mi­seen. Läm­mit­te­le­mään ja seu­rus­te­le­maan voi­vat tul­la kaik­ki, jot­ka ovat yk­si­näi­siä ja kai­paa­vat jut­tu­seu­raa; kut­su on avoin, kaik­ki kiin­nos­tu­neet ovat ter­ve­tul­lei­ta.

Wie­nin evan­ke­lis-lu­te­ri­lai­nen kirk­ko kam­pan­joi tänä tal­ve­na tar­jo­a­mal­la “läm­pi­män sun­nun­tai-il­ta­päi­vän“ niil­le, jot­ka jou­tu­vat miet­ti­mään, syö­vät­kö vat­san­sa täy­teen vai käyt­tä­vät­kö mie­luum­min vä­hät ra­han­sa asun­non läm­mit­tä­mi­seen. Läm­mit­te­le­mään ja seu­rus­te­le­maan voi­vat tul­la kaik­ki, jot­ka ovat yk­si­näi­siä ja kai­paa­vat jut­tu­seu­raa; kut­su on avoin, kaik­ki kiin­nos­tu­neet ovat ter­ve­tul­lei­ta.

Wie­nin pai­kal­lis­seu­ra­kun­nas­sa­ni pi­det­tiin tä­nään so­li­daa­ri­suus­ju­ma­lan­pal­ve­lus ja muis­tet­tiin Ira­nin kan­san tais­te­lua ih­mi­soi­keuk­sien puo­les­ta; nais­ten oi­keu­det ovat ih­mi­soi­keuk­sia, ei nii­tä voi erot­taa omak­si ka­te­go­ri­ak­seen, muis­tut­ti pas­to­rim­me seu­ra­kun­taa. Saar­nan yh­tey­des­sä kol­me seu­ra­kun­nan ira­ni­lais­ta jä­sen­tä ker­toi oman nä­ke­myk­sen­sä ny­ky­ti­lan­tees­ta ko­ti­maas­saan ja alt­ta­rin vie­reen vi­ri­te­tyl­tä skree­nil­tä näim­me lu­ke­mat­to­mien mie­le­no­soi­tuk­sis­sa am­mut­tu­jen, etu­pääs­sä nuor­ten, ku­via.

Wie­nin pai­kal­lis­seu­ra­kun­nas­sa­ni pi­det­tiin tä­nään so­li­daa­ri­suus­ju­ma­lan­pal­ve­lus ja muis­tet­tiin Ira­nin kan­san tais­te­lua ih­mi­soi­keuk­sien puo­les­ta; nais­ten oi­keu­det ovat ih­mi­soi­keuk­sia, ei nii­tä voi erot­taa omak­si ka­te­go­ri­ak­seen, muis­tut­ti pas­to­rim­me seu­ra­kun­taa. Saar­nan yh­tey­des­sä kol­me seu­ra­kun­nan ira­ni­lais­ta jä­sen­tä ker­toi oman nä­ke­myk­sen­sä ny­ky­ti­lan­tees­ta ko­ti­maas­saan ja alt­ta­rin vie­reen vi­ri­te­tyl­tä skree­nil­tä näim­me lu­ke­mat­to­mien mie­le­no­soi­tuk­sis­sa am­mut­tu­jen, etu­pääs­sä nuor­ten, ku­via.

Puo­li­tois­ta vuot­ta sit­ten kuol­lut Kirs­ti-tä­ti­ni oli 11-päi­sen si­sa­rus­kat­raan nuo­rin, ja tänä ke­sä­nä, kun tes­ta­ment­ti oli lo­pul­ta hy­väk­syt­ty, tyh­jen­sim­me hä­nen asun­to­aan. Ei tä­ti­ni mi­kään ta­va­roit­ten ke­räi­li­jä ol­lut, maa­lais­ta­los­sa han­ka­lien mat­ko­jen ta­ka­na lap­suu­ten­sa elä­nyt ih­mi­nen. Mut­ta pit­kän elä­män ai­ka­na ih­mi­sel­le ker­tyy ta­va­raa, ja vaik­ka täti ken­ties oli ai­ko­nut elä­ke­vuo­si­naan nii­tä jär­jes­tel­lä ja kar­sia, niin sii­hen ei­vät hä­nen voi­man­sa enää riit­tä­neet. Omia lap­sia hä­nel­lä ei ol­lut, ja niin jou­duim­me me si­sa­rus­ten lap­set rem­miin. Help­po teh­tä­vä se ei ol­lut, sen tie­tää jo­kai­nen van­hem­pien­sa tai jon­kun muun jää­mis­töä sel­vi­tel­lyt ih­mi­nen.

Puo­li­tois­ta vuot­ta sit­ten kuol­lut Kirs­ti-tä­ti­ni oli 11-päi­sen si­sa­rus­kat­raan nuo­rin, ja tänä ke­sä­nä, kun tes­ta­ment­ti oli lo­pul­ta hy­väk­syt­ty, tyh­jen­sim­me hä­nen asun­to­aan. Ei tä­ti­ni mi­kään ta­va­roit­ten ke­räi­li­jä ol­lut, maa­lais­ta­los­sa han­ka­lien mat­ko­jen ta­ka­na lap­suu­ten­sa elä­nyt ih­mi­nen. Mut­ta pit­kän elä­män ai­ka­na ih­mi­sel­le ker­tyy ta­va­raa, ja vaik­ka täti ken­ties oli ai­ko­nut elä­ke­vuo­si­naan nii­tä jär­jes­tel­lä ja kar­sia, niin sii­hen ei­vät hä­nen voi­man­sa enää riit­tä­neet. Omia lap­sia hä­nel­lä ei ol­lut, ja niin jou­duim­me me si­sa­rus­ten lap­set rem­miin. Help­po teh­tä­vä se ei ol­lut, sen tie­tää jo­kai­nen van­hem­pien­sa tai jon­kun muun jää­mis­töä sel­vi­tel­lyt ih­mi­nen.

En käy sään­nöl­li­ses­ti kam­paa­jal­la, en nau­ti sii­tä, et­tä joku hy­pis­te­lee tuk­ka­ni, päin­vas­toin: mi­nus­ta kam­paa­jal­la käyn­ti muis­tut­taa ham­mas­lää­kä­ril­lä käyn­tiä. Mut­ta yh­tä lail­la kuin ham­mas­lää­kä­riin on kam­paa­jal­le­kin jos­kus pak­ko men­nä. Ke­vääl­lä siir­sin ai­ka­va­rauk­sen te­koa niin pit­kään kuin mah­dol­lis­ta, en­sin ko­ro­naan sai­ras­tu­mi­sen ta­kia, sit­ten silk­kaa lais­kuut­ta­ni, ja kun lo­pul­ta tar­tuin pu­he­li­meen ja ti­la­sin ajan, sain sen lau­an­taik­si, 25. ke­sä­kuu­ta.

En käy sään­nöl­li­ses­ti kam­paa­jal­la, en nau­ti sii­tä, et­tä joku hy­pis­te­lee tuk­ka­ni, päin­vas­toin: mi­nus­ta kam­paa­jal­la käyn­ti muis­tut­taa ham­mas­lää­kä­ril­lä käyn­tiä. Mut­ta yh­tä lail­la kuin ham­mas­lää­kä­riin on kam­paa­jal­le­kin jos­kus pak­ko men­nä. Ke­vääl­lä siir­sin ai­ka­va­rauk­sen te­koa niin pit­kään kuin mah­dol­lis­ta, en­sin ko­ro­naan sai­ras­tu­mi­sen ta­kia, sit­ten silk­kaa lais­kuut­ta­ni, ja kun lo­pul­ta tar­tuin pu­he­li­meen ja ti­la­sin ajan, sain sen lau­an­taik­si, 25. ke­sä­kuu­ta.