Ker­ro it­ses­tä­si, mikä toi Ruo­ve­del­le?

– Meil­lä on pie­ni am­mat­ti­te­at­te­ri Te­at­te­ri­ko­ne Jy­väs­ky­läs­sä. Olen te­at­te­rin pe­rus­ta­ja ja tai­teel­li­nen joh­ta­ja. Minä ja tuot­ta­jam­me olem­me ai­no­at kuu­kau­si­pal­kal­la. Kir­joi­tan, oh­jaan ja näyt­te­len; teen siel­lä kaik­kea.

Olen huo­man­nut, et­tä kir­joit­ta­mis­ta hel­pot­taa se, et­tä läh­tee ko­toa jon­ne­kin muu­al­le. Vii­me vuo­si­na olen pyr­ki­nyt et­si­mään jon­kun pai­kan, jos­sa voin kes­kit­tyä työs­ken­te­le­mään. Kir­jai­li­ja Pirk­ko Soi­ni­nen oli tääl­lä Vin­hal­la re­si­dens­sis­sä. Pirk­koon tu­tus­tuin, kun teim­me yh­des­sä Vii­vi ja Han­na -näy­tel­mää. Hän on kir­joit­ta­nut elä­mä­ker­ta­ro­maa­nin Wivi Lön­nis­tä: Va­los­ta ra­ken­tu­vat huo­neet.

Mitä si­nul­la on juu­ri nyt työn al­la?

– Meil­lä on 2.4. en­si-il­ta näy­tel­mäs­tä Riis­to. Se täy­tyy saa­da teh­tyä, sil­lä har­joi­tuk­set al­ka­vat maa­nan­tai­na kuin tääl­tä per­jan­tai­na läh­den.

Mi­ten paik­ka so­pii si­nul­le kir­joit­ta­ja­na?

– Olen saa­nut hy­vin työs­ken­nel­tyä, kun on tiuk­ka ai­ka­tau­lu. Ryt­mil­lä 1–2 koh­taus­ta päi­väs­sä olen kir­joit­ta­nut. Teks­ti työs­tyy vie­lä näyt­te­li­jäi­den kans­sa, he pää­se­vät vai­kut­ta­maan teks­tiin.

Pa­ras ins­pi­raa­ti­on­läh­tee­si?

– Ajan­koh­tai­set ai­heet. Näy­tel­mä­ni syn­ty­vät het­kes­sä, jos­tain asi­as­ta, joka täs­sä ajas­sa häi­rit­see tai kii­nos­taa ja mun mie­les­tä kan­nat­taa nos­taa esiin. Riis­to kä­sit­te­lee työ­e­lä­mää. Nyt haas­ta­vat ajat ja pal­jon työt­tö­myyt­tä, niin kiin­nos­taa, mikä on työn mer­ki­tys ih­mi­sel­le. Ha­lu­an ym­mär­tää mo­lem­pia osa­puo­lia: näy­tel­mäs­sä on Han­nu, joka ir­ti­sa­no­taan ja hä­nen esi­mie­hen­sä Esa. Asi­at ei­vät ole mus­ta­val­koi­sia, vaan niis­sä on mo­nia puo­lia.

Mitä luet nyt?

– Ma­joi­tun kir­jas­to­huo­nees­sa ja siel­tä hyl­lys­tä löy­sin Lau­ra Lids­tad­tin Na­ta­lia-kir­jan, mitä ru­pe­sin lu­ke­maan. Se kyl­lä ve­täi­si mu­ka­naan. Ja luen myös Vin­ha-his­to­riik­kia.

Mikä on hy­vää vas­ta­pai­noa kir­joit­ta­mi­sel­le?

– Tääl­lä on ol­lut se, et­tä pää­see tois­ten ih­mis­ten kans­sa jut­te­le­maan ja pää­see tu­tus­tu­maan näh­tä­vyyk­siin ja paik­koi­hin. Ei­len ol­tiin re­si­dens­si­kämp­pis­ten kans­sa laa­vul­la il­lal­la pais­ta­mas­sa mak­ka­raa ja tä­nään ajat­te­lin men­nä avan­toon. Tein myös it­sel­le­ni oh­jel­man, et­tä kä­ve­len joka päi­vä, mut­ta en har­mi kyl­lä ta­jun­nut ot­taa suk­sia mu­kaan. Jut­te­lin ran­nas­sa juu­ri 95-vuo­ti­aan hiih­tä­jän kans­sa, hän sa­noi, et­tä näin kau­nii­na päi­vä­nä on pak­ko läh­teä ulos.

Mitä har­va ih­mi­nen tie­tää si­nus­ta?

– Te­at­te­ri vei mut mu­ka­naan sil­lä ta­val­la, et­tä isä­ni oli kau­pun­gin­te­at­te­ris­sa 40 vuot­ta jär­jes­tä­jä­nä. Kas­voin sii­hen maa­il­maan. Olin te­at­te­ril­la avus­ta­ja­na ja olin siel­lä hoi­dos­sa. En­sim­mäi­set muis­ti­ku­vat ovat tosi pie­ne­nä sii­tä, kun olin siel­lä hoi­dos­sa. Oli sel­lai­nen pie­ni mus­ta­val­koi­nen telk­ka­ri, jos­ta kat­soin Pu­na­hil­kan har­joi­tuk­sia. Ja mi­ten se susi söi Pu­na­hil­kan, se jäi mul­le mie­leen.

Olet­ko ai­na tien­nyt, et­tä te­at­te­ri on si­nul­le "se jut­tu", vai olet­ko läh­te­nyt har­ha­ret­kil­le muil­le aloil­le?

– Kä­vin opis­ke­le­mäs­sa me­tal­li­se­päk­si Lah­des­sa. Mut­ta sit­ten tun­tui, et­tä ai­ka me­nee huk­kaan, kun ei voi pel­käs­tään teh­dä te­at­te­ria, lo­pe­tin kou­lun kes­ken.