Ai­li Koi­vu­nen on kat­sel­lut Vi­sun­vuol­teen vir­tai­lua oman ta­lon­sa ik­ku­nas­ta mon­ta vuo­si­kym­men­tä. Jär­vi on ol­lut hä­nen elä­män­sä ilo läpi niu­kan lap­suu­den ja ilois­ten nuo­ruus­vuo­sien.

Muis­ti Ai­lil­la on kir­kas, ja huu­mo­ri kuk­kii.

Ai­li Koi­vu­nen on syn­ty­nyt Poh­jan­ky­läs­sä, mut­ta asu­nut Vi­su­ve­del­lä vuo­den van­has­ta. Ai­lin isä Alek­si Sal­mi­nen, oli puu­sep­pä ja sai töi­tä Ai­mon höy­ry­sa­hal­ta.

Lap­suus oli niuk­kaa ja työ­te­li­äs­tä, niin­kuin muis­sa­kin työ­läis­per­hees­sä, mut­ta muis­ti­ku­vat ovat va­loi­sia. Pe­lat­tiin sei­nä­pal­loa ja pi­hal­la pii­los­ta ja syk­syi­sin vil­jan­kor­juun jäl­keen sän­ki­pel­lol­la pe­sä­pal­loa.

Tal­vel­la tie­tys­ti hiih­det­tiin, vuo­ro­tel­len, kun ei suk­sia kai­kil­le riit­tä­nyt sa­maan ai­kaan.

Ke­sät täyt­tyi­vät ran­ta­lei­keis­tä, usein Pu­su­sil­lan ki­vik­ko­ran­nal­la, jos­sa äi­dit pe­si­vät pyyk­kiä.

– Sii­nä opit­tiin ui­maan. Mel­kein ai­na sii­nä ui­tet­tiin tuk­ke­ja ja niil­lä me rat­sas­tet­tiin. Kai sii­nä suo­je­lu­sen­ke­li on ol­lut mu­ka­na, kun ei ke­nel­le­kään mi­tään sat­tu­nut.

Pyhäkoulussa 1920-luvun lopussa. Aili istuu pöydän päässä vasemmalla, isosisko Alli seisoo takana oikealla.

Aili Koivusen kotialbumi

Kou­luun me­noa opin­ha­lui­nen pik­ku­tyt­tö odot­ti ko­vas­ti. Suu­ri jär­ky­tys oli öi­nen Vi­su­ve­den kou­lun tu­li­pa­lo, kun Ai­li oli toi­sel­la luo­kal­la. Hän muis­taa, et­tä tu­li­pa­lon al­ka­es­sa il­ta­yös­tä.

– Näh­tiin ka­ma­rin pe­räik­kun­nas­ta lie­kit.

Kuu­den vuo­den kan­sa­kou­lun jäl­keen jat­ko­kou­lus­sa pää­si jat­ka­maan opis­ke­lua il­ta­päi­vi­sin kah­den vuo­den ajan.

– Niin ja ker­ro, et­tä olit sinä ai­ka pin­ko kou­lus­sa, nau­rah­taa ty­tär.

– Mä olin pin­ko, ute­li­as uu­siin asi­oi­hin. Ja kun sis­ko oli nel­jä vuot­ta van­hem­pi, niin piti ai­na tie­tää sama kuin hän. Hy­viä to­dis­tuk­sia sain, myön­tää Ai­li hy­myil­len.

Sisarukset Liisa (keskellö) ja Aili (oikealla) skä Irma Moisio kesällä 1940 Pusun sillalla. Taustalla lasten mieluisa uimapaikka. "Kutsuimme sitä joskus Helsingiksi ja vastaranta oli Viro, jonne menimme leikeissämme veneellä", kertoo Aili.

Aili Koivusen kotialbumi

Jat­ko­mah­dol­li­suuk­sia opis­ke­lui­hin ei kui­ten­kaan ol­lut.

13-vuo­ti­aa­na Ai­li meni pik­ku­pii­ak­si ke­sän ajak­si sa­han omis­ta­jan rou­van hu­vi­lal­le.

– En ko­to­na ol­lut pal­jon ko­ti­töis­tä op­pi­nut, kun met­sis­sä ja pel­loil­la ai­na juok­sin. Rou­va oli ys­tä­väl­li­nen ja opet­ti töi­tä, kah­vin­kei­tos­ta ja tis­kaa­mis­ta.

Puu­tar­ha-alan opis­ke­lu oli­si kiin­nos­ta­nut. Ai­li pää­si har­joit­te­li­jak­si use­am­paan­kin kar­ta­noon ja haa­vei­li Le­paan puu­tar­ha­kou­lus­ta.

–  Per­heel­lä ol­lut ra­haa, ei sii­tä tul­lut mi­tään. Mut­ta puu­tar­haih­mi­sen se mi­nus­sa he­rät­ti.

Puu­tar­han­hoi­toa hän sai ku­ten­kin jat­kaa ke­säi­sin seu­raa­vi­na vuo­si­na Lah­ti­sen sa­han ke­sä­puu­tar­has­s­sa. Oman ko­din piha Rie­mun­tiel­lä Vi­su­vuol­teen ran­ta­mil­la on yh­den­lai­nen Ai­lin elä­män­työ.

Puutarhatöissä Rosenlewin omistamassa Kauniaisten kartanossa Siurossa. Vasemmalla levitetään hevosenlantaa kasvihuoneen pohjalle. Oikealla Aili kastelee aikaisin keväällä kukkien taimia kasvihuoneessa.

Aili Koivusen kotialbumi

Aili Kaivoksen puutarhassa kesätöissä vuonna 1946.

Aili Koivusen kotialbumi

Lap­suus lop­pui tal­vi­so­dan syt­ty­mi­seen. Sota nie­lai­si vuo­det lap­suu­den ja ai­kui­suu­den vä­lil­lä.

En­sim­mäi­nen työ­paik­ka 14-vuo­ti­aa­na oli Vi­su­ve­den Osuus­kau­pan kah­vi­las­sa emän­nän apu­lai­se­na. Työ oli tis­kaus­ta, sii­vous­ta ja ve­den kan­ta­mis­ta. Kyl­mä­nä tal­ve­na kai­vot jää­tyi­vät ja vesi kah­vi­laan oli ha­et­ta­va ve­si­kel­kal­la Alas­ta­lon kar­ja­keit­ti­ös­tä.

Vä­li­rau­han ke­sä­nä Ai­li kävi rip­pi­kou­lun, mut­ta ri­pil­le­pää­sys­tä ei otet­tu edes va­lo­ku­vaa. Kon­fir­maa­ti­o­päi­vä jää isom­pien ta­pah­tu­mien var­joon: on ju­lis­tet­tu lii­ke­kan­nal­le­pa­no ja mie­het ko­koon­tui­vat kir­kon­ky­lään odot­ta­maan kul­je­tus­ta jouk­ko-osas­toi­hin.

Nuorten ystävyys vahvistui monissa yhteisissä harrastuksissa. Pyöräretkellä vuonna 1949 Liisa Haavisto (vas.), Aili Salminen, Irma Saarinen, edessä Jaakko Salminen, takana Tuomas Koivunen, Irma Ranta ja Teuvo Ranta.

Aili Koivusen kotialbumi

Ras­kai­den so­ta­vuo­sien jäl­keen elä­mä al­koi el­pyä. Nuor­ten ko­koon­tu­mis­paik­ka oli Vi­su­ve­den työ­vä­e­nyh­dis­tys.

– Ei ol­lut eri­kois­ta te­ke­mis­tä, se oli yh­des­sä­o­loa, ku­vai­lee Ai­li.

– Oh­jel­maa, kan­san­tan­hu­ja, opin­to­ker­ho ja näy­tel­miä har­joi­tel­tiin.

Pe­rus­tet­tiin myös voi­mis­te­lu- ja ur­hei­lu­seu­ra Vi­su­ve­den Visu. Ai­li kävi voi­mis­te­lu­noh­jaa­jan kurs­se­ja ja har­ras­tus vei­kin mu­ka­naan 40 vuo­den ajan.

Mie­leen ovat jää­neet TUL:n jo­ka­vuo­ti­set pii­ri­juh­lat, joi­hin ope­tel­tiin ai­na yh­tei­set esi­tyk­set, ja huip­pu­na tie­tys­ti liit­to­juh­lat, joi­hin ke­rään­nyt­tiin Hel­sin­kiin ker­ran vuo­si­kym­me­nes­sä.

Jär­vi on ol­lut ra­kas paik­ka ai­na. Tont­ti Vi­su­ve­del­tä han­kit­tiin ran­nas­ta juu­ri sik­si, et­tä ve­nei­le­mään pää­see hel­pos­ti Vi­su­se­läl­le ja Tar­jan­teel­le.

Työ­vä­e­nyh­dis­tyk­sen nuo­ri­so viet­ti pal­jon ai­kaa yh­des­sä: Haus­ko­ja muis­to­ja on saa­ri­ret­kis­tä. Sou­det­tiin ja myö­hem­min oli pie­ni moot­to­ri.

– Ei meil­lä ol­lut telt­to­ja­kaan. Vilt­te­jä le­vi­tet­tiin ka­ner­vien pääl­le, se oli nuo­ri­so­e­lä­mää. Lät­ty­tai­ki­na otet­tiin mu­kaan ja nuo­ti­ol­la nii­tä pais­tet­tiin. Po­jat, ne ka­las­ti ja kä­ris­tet­tiin ka­lo­ja.

Saa­ri­ret­kei­lyä jat­ket­tiin myös oman per­heen kans­sa.

Retket Tarjanteen saariin olivat nuorten kesäharrastuksena. Aili soittelee banjoa Tuomaan kanssa, vieressä Tuomas ja Kauko Pöyhölä kalansaaliin kanssa.

Aili Koivusen kotialbumi

Nuoripari Tuomas ja Aili Koivunen saivat ensimmäiseksi kodikseen vahtimestarin asunnon Visuveden työväentalolta. "Vesi piti kantaa sisään tien toisella puolella olevan omakotitalon kaivosta ja jätevesi likasangolla ison pihan toiselle puoelell. Saunaa ei ollut, joten kävimme hyväntahtoisten naapureidemme saunoissa", kertoo Aili kirjassaan. Kuva vuodelta 1951.

Aili Koivusen kotialbumi

En­sim­mäi­nen oma koti oli työ­vä­en­ta­lon ta­lon­mie­hen asun­nos­sa. Sin­ne hän muut­ti vas­ta­vi­hit­ty­nä vai­mo­na 1950 ja siel­lä syn­tyi­vät myös nuo­ren­pa­rin lap­set.

Kun ky­syn on­nel­li­sin­ta asi­aa elä­mäs­sä, epä­röi­mät­tä Ai­li vas­taa, et­tä las­ten syn­ty­mät.

– Kun sain nuo kak­si elä­mään.

Kak­si las­ta hän me­net­ti, toi­sen syn­ty­mäs­sä, toi­sen kes­ko­se­na.

– Kyl­lä las­ten saa­mi­nen, se oli pa­ras­ta on­nen ai­kaa.

Työs­sä Ai­li kävi Vi­su­ve­den va­ne­ri­teh­taal­la. Työ­vuo­rot avi­o­mie­hen kans­sa so­vi­tet­tiin niin, et­tä las­ten­hoi­to on­nis­tui vuo­ro­tel­len. Har­ras­tuk­si­na ai­kuis­vuo­sil­la oli voi­mis­te­lun oh­jaa­mi­sen li­säk­si am­mat­tiyh­dis­tys­toi­min­ta, Ruo­ve­den Opis­ton ku­don­ta­pii­ri.

Vaneritehtaalla työtehtäviin kuului koivuviilun lajittelu pintakuvion mukaan.

Aili Koivusen kotialbumi

Tä­män het­ken on­nek­si Ai­li sa­noo sen, et­tä sel­vi­ää päi­väs­tä toi­seen.

Huo­no­nä­köi­nen­kin pär­jää omas­sa ko­dis­sa, kun pai­kat ovat tut­tu­ja ja kul­ke­mi­nen on­nis­tuu, vaik­ka ei näe.

– Mut­ta sitä saa pe­lä­tä, et­tä ei kaa­du. Sain vih­doin vii­mein per­he­hoi­ta­jan, hän käy 3 tun­nin ajan vii­kos­sa. Kat­soo ruu­at, käy kau­pas­sa ja pu­hu­taan maa­il­man asi­ois­ta.

Rak­kaas­ta lu­ke­mis­har­ras­tuk­ses­ta on näön vuok­si pi­tä­nyt luo­pua. Suu­ren­nus­la­sil­la hän ker­too kui­ten­kin saa­van­sa sel­vää sa­no­ma­leh­des­tä ja ai­ka­kaus­leh­dis­tä.

– Ris­ti­koi­ta pys­tyn te­ke­mään suu­ren­nus­la­sin kans­sa.

Ai­li ih­met­te­lee ny­ky­maa­il­man me­nos­sa sitä, et­tä kaik­ki teh­dään tie­to­ko­neel­la tai pu­he­li­mel­la, ih­mis­suh­teet jää­vät vä­hem­mäl­le.

– Toi­voi­sin, et­tä ke­hit­tyi­si niin, et­tä ih­mi­nen­kin oli­si mu­ka­na, kun tun­tuu, et­tä ny­ky­ään ys­tä­vyys­suh­teet­kin hoi­de­taan pu­he­li­mes­sa. Se on toi­nen maa­il­ma, jo­hon minä en kuu­lu.

Hän it­se muis­te­lee läm­möl­lä nuo­ruut­taan, jol­loin ys­tä­vät ym­pä­ril­lä oli­vat kuin si­sa­ret ja vel­jet.

– Se oli yh­tei­söl­li­syyt­tä. Mut­ta jo­kai­sen su­ku­pol­ven täy­tyy et­siä se oma tien­sä.

Huumoria tarvitaan arkipäivään! Kahvilla Ailin kanssa tytär Kaija Haapsalo.

Sirkku Somero

Elä­mä on opet­ta­nut sen, et­tä se on vain elet­tä­vä, toi elä­män­pol­ku eteen mitä hy­vän­sä. Rau­haa ja rak­kaut­ta, sitä hän toi­voo kaik­kien ih­mis­ten elä­mään.

– Täy­tyy tyy­tyä sii­hen, mitä mah­dol­li­suuk­sia omal­la koh­dal­la on. Ja löy­tää se, mitä elä­mäs­sä on mie­len­kiin­tois­ta.

Mi­tään hän ei ole elä­mäs­sään eri­koi­sem­min ka­tu­nut.

– Mun koh­dal­la­ni on on­ni se, et­tä per­he pi­tää yh­teyt­tä, on mu­ka­va kun on omai­sia.

Aili kertoo, että omassa, tutussa kodissa hän osaa liikkua, vaikka näkö on kovasti huonontunut. Ystävien, perheen ja kodinhoitajan vierailut ovat kovasti odotettuja.

Sirkku Somero

Seit­se­män vuot­ta sit­ten jul­kais­tiin Ai­li Koi­vu­sen kir­ja Muis­to­ja Vi­su­ve­del­tä 1930–2018. Il­meik­kääs­ti kir­joi­te­tut muis­te­lut on ar­vo­kas­ta pai­kal­lis­his­to­ri­aa.

– Toi­von sy­dä­mes­tä­ni, et­tä Vi­su­ve­si-ni­mi­nen ko­ti­ky­lä­ni ei ko­ko­naan hä­vi­äi­si maa­il­man­kar­tal­ta!

Ai­li Koi­vu­sen syn­ty­mä­päi­viä juh­li­taan Vi­su­ve­den työ­vä­en­ta­lol­la su 12.10. klo 14–17.