Ra­di­os­ta kuu­luu yhä enem­män mai­nok­sia sii­tä, mi­ten ih­mis­ten kan­nat­taa si­joit­taa kul­taan. Mai­nos­het­ket ovat hy­vin teh­ty­jä, asi­an­tun­ti­juus on va­kuut­ta­van kuul­lois­ta. Kul­taan si­joit­ta­mis­ta pe­rus­tel­laan sil­lä, et­tä kul­lan ar­vo ei las­ke. Kul­las­ta luo­daan ku­vaa elä­män kes­tä­vim­pä­nä ta­lou­del­li­se­na pe­rus­ta­na, joka ei hor­ju ei­kä hä­viä.

Raa­ma­tus­sa­kin pu­hu­taan kul­las­ta, kyl­lä sitä pi­de­tään siel­lä­kin ar­vok­kaa­na. Mut­ta kul­lan tai mui­den rik­kauk­sien mää­räl­lä ei ole mi­tään te­ke­mis­tä maa­il­man suu­rim­man aar­teen, Ju­ma­lan rak­kau­den, kans­sa. Tuo aar­re ei kos­kaan hä­viä ja se on tar­jol­la meil­le kai­kil­le. Ju­ma­lan rak­kaus lois­taa kirk­kaim­min juu­ri siel­lä, jos­sa on pi­mein­tä, vai­kein­ta ja hau­rain­ta.

Jee­suk­sen kuo­le­ma ris­til­lä an­taa meil­le to­del­li­sen ka­to­a­mat­to­man aar­teen, joka on jo löy­ty­nyt. Sitä ei tar­vit­se enää et­siä tai yrit­tää os­taa. Saam­me ot­taa vas­taan elä­vän Ju­ma­lan, joka ar­mah­taa ih­mis­tä tus­kas­saan. Ju­ma­la kut­suu mei­tä ker­to­maan rak­kau­des­taan eteen­päin ja pi­tä­mään toi­sis­tam­me huol­ta.

Rie­mui­ta saam­me, kun raa­dan­taam­me,

Jee­sus, tai­vaan aar­teet tuot.

Va­pah­ta­jam­me, myös tus­kis­sam­me

vii­vyt luo­na, rau­haa luot. (Vk. 906).