Me ih­mi­set olem­me jos­kus kum­mal­li­sia. Kun joku an­taa meil­le iha­na­na yl­lä­tyk­se­nä lah­jan, alam­me lä­hes vä­lit­tö­mäs­ti mie­les­säm­me har­mit­te­le­maan sitä, et­tä meil­lä ei ole an­taa ta­kai­sin vas­ta­lah­jaa. J

os­tain syys­tä mei­dän saat­taa ol­la vai­kea us­koa, et­tä joku vaan ha­lu­aa hy­väs­tä sy­dä­mes­tä an­taa meil­le jo­tain, ei­kä hän odo­ta ei­kä ha­lu­a­kaan meil­tä vas­ta­lah­jaa.

Myös­kään elä­mäm­me suu­rin­ta lah­jaa, Ju­ma­lan rak­kaut­ta, ei tar­vit­se ei­kä voi mak­saa ta­kai­sin. Jos mei­dän pi­täi­si yrit­tää sitä mak­saa tai an­sai­ta hy­vil­lä töil­läm­me, niin mi­kään suo­ri­tus ei sii­hen riit­täi­si.

Ju­ma­la yk­sin­ker­tai­ses­ti ra­kas­taa mei­tä, omia luo­tu­jaan, täl­lai­se­na kuin olem­me sik­si, et­tä olem­me Hä­nen omi­aan.

En­si sun­nun­tain tee­ma­na kir­kos­sa on an­sait­se­ma­ton ar­mo. An­sait­se­ma­ton ar­mo on vas­ta­koh­ta ih­mi­sen uu­vut­ta­vaan suo­rit­ta­mi­seen ja it­sen­sä ylit­tä­mi­sen yrit­tä­mi­seen. Mei­dän ei tar­vit­se yrit­tää ol­la jo­tain pa­rem­paa tai suu­rem­paa kuin olem­me. Olem­me Ju­ma­lan ar­mos­ta sitä mitä olem­me juu­ri täl­lai­si­na. Ju­ma­la kut­suu mei­tä kai­ken mels­keen kes­kel­lä ar­mon­sa suo­jaan ja mie­len­rau­haan.

Raa­ma­tus­sa ku­va­taan Jee­suk­sen ol­leen ki­pu­jen mies ja sai­rau­den tut­ta­va. Ei­kö Hän kuu­li­si, ei­kö Hän ym­mär­täi­si mei­tä­kin, mo­nel­la ta­val­la ha­jal­la ole­via, rik­ki­näi­siä ja pe­lok­kai­ta ih­mi­siä. Voim­me ol­la le­vol­li­si­na Ju­ma­lam­me edes­sä, sil­lä Hän huo­leh­tii meis­tä. Hän pi­tää meis­tä kiin­ni, ei oman voi­mam­me täh­den, vaan Hä­nen voi­man­sa ja rak­kau­ten­sa täh­den.

Si­nun ih­meel­li­sen ris­ti­si juu­reen

tuom­me sy­dä­mem­me sir­pa­leet­kin.

Saam­me tur­vau­tua sy­lii­si suu­reen,

sii­nä le­vä­tä saa syn­ti­sin­kin.

Kul­je kans­sam­me aa­mus­ta il­taan,

an­na yö­u­ni le­vol­li­nen.

Heh­ku läm­pöä kai­paa­van rin­taan,

sin­ne rau­ha­si lah­joit­ta­en. Vk 930.

Au­li Num­men­maa

di­a­ko­nis­sa