Her­ra, elä­mä­ni val­ti­as!

Es­tä mi­nus­ta lais­kuu­den, velt­tou­den, val­lan­hi­mon ja tur­han­pu­hu­mi­sen hen­ki.

An­na mi­nul­le, si­nun pal­ve­li­jal­le­si, sie­lun puh­tau­den, nöy­ryy­den, kär­si­väl­li­syy­den ja rak­kau­den hen­ki.

Oi, Ku­nin­gas ja Her­ra! An­na mi­nun näh­dä ri­kok­se­ni ja an­na, et­ten vel­je­ä­ni tuo­mit­si­si, sil­lä siu­nat­tu olet sinä ian­kaik­ki­ses­ti.

Aa­men.

(jo­kai­sen ri­vin jäl­keen ku­mar­re­taan maa­han saak­ka)

Mitä paas­to voi meil­le opet­taa, mi­hin se mei­tä oh­jaa?

Kiel­tei­sis­tä asi­oi­ta pi­täi­si it­ses­tä pois­taa ja myön­tei­siä kas­vat­taa vah­vem­mik­si. Pe­rus­sai­rau­te­na meil­lä mo­nes­ti on lais­kuus. Mik­si pi­tää teh­dä jo­tain, jos voi ol­la te­ke­mät­tä­kin?

Tämä joh­taa hel­pos­ti velt­tou­teen jota kirk­koi­sät pi­tä­vät erään­lai­se­na ma­sen­nuk­sen ti­la­na. Kaik­ki näyt­tää pi­me­äl­tä ei­kä elä­mäs­sä näy mi­tään po­si­tii­vis­ta. Ma­sen­nus pi­tää ih­mis­tä val­las­saan.

Kum­ma kyl­lä täs­tä kai­kes­ta kiel­tei­ses­tä hel­pos­ti syn­tyy val­lan­hi­mo. Ih­mi­ses­sä al­kaa pyö­riä ne­ga­tii­vi­nen asen­ne kaik­keen ja kaik­ki ym­pä­ril­lä ole­va näyt­tää vain oman it­sen val­lan­hi­mon mah­dol­lis­ta­va­na ta­pah­tu­ma­na. En­tä tur­han­pu­hu­mi­nen?

Alus­sa oli Sana ja Sana oli Ju­ma­lan luo­na. Joh. 1:1.

Mut­ta tur­han­pu­hu­mi­nen on jo­tain muu­ta kuin Ju­ma­lan kun­ni­oit­ta­mis­ta. Sana pe­las­taa tai sana tap­paa. Sana on to­tuu­den ja val­heen vä­li­kap­pa­le. Paas­ton ai­ka­na mei­dän on hyvä py­säh­tyä miet­ti­mään, mi­ten me sa­naa käy­täm­me.

Myön­tei­siä asi­oi­ta mei­dän tu­li­si vaa­lia ja kas­vat­taa it­ses­säm­me. Sie­lun puh­taus kuu­los­taa hie­nol­ta mut­ta voi­daan osit­tain kor­va­ta suo­men kie­len sa­noil­la koh­tuus, mie­len eheys, jo­tain mikä on lais­kuu­den vas­ta­koh­ta.

Ehey­den ja puh­tau­den ih­meel­li­nen he­del­mä on nöy­ryys. Nöy­ryys ta­ju­aa to­tuu­den ja hy­väk­syy asi­at sel­lai­se­na, kun ne ovat. Nöy­ryyt­tä seu­raa kär­si­väl­li­syys jota var­mas­ti jo­kai­nen jos­sain elä­män­sä vai­hees­sa kai­paa it­sel­leen.

Kai­ken hyvä myö­tä meis­sä kas­vai­si rak­kaus. Rak­kaus toi­si­am­me koh­taan, rak­kaus Ju­ma­laa koh­taan ja rak­kaus it­se­äm­me koh­taan.

Ja tie­ten­kin rak­kau­des­sa­kin vaa­nii vaa­ra; yl­peys. Mut­ta jos olem­me kai­kes­sa re­hel­li­siä, nä­em­me omat rik­ko­muk­sem­me em­me­kä tuo­mit­se sis­ko­jam­me em­me­kä vel­ji­äm­me, toi­sin sa­noin puh­taus, nöy­ryys, kär­si­väl­li­syys ja rak­kaus ovat edis­ty­neet meis­sä, sil­loin –ja vain sil­loin – meis­sä tu­hou­tuu vii­mei­nen­kin vi­hol­li­sem­me, yl­peys.

Siu­nat­tua paas­ton ai­kaa si­nul­le

Kir­joit­ta­ja on vs. kirk­ko­her­ra