Ke­vään ede­tes­sä ja ke­sän he­ris­tel­les­sä tu­lo­aan ais­tim­me vi­rit­ty­vät ää­rim­mil­leen ot­ta­maan luon­non vas­taan mah­dol­li­sim­man mo­ni­puo­li­ses­ti. Jää­ty­neen maan su­la­mi­nen lop­pu­ke­vääs­tä he­rät­te­lee eri maa­la­jien omi­nais­tuok­sut ta­jun­taam­me. Ne­näm­me yrit­tää saa­da kon­tak­tia kaik­keen mah­dol­li­seen, mikä ker­too meil­le pak­kas­kau­den päät­ty­mi­ses­tä ja uu­des­ta elä­mäs­tä. Ha­ju­ais­ti on meil­le tär­keä, va­li­tet­ta­vas­ti jot­kut ovat saat­ta­neet sen jos­tain syys­tä me­net­tää.

Jee­suk­sen kuo­le­man jäl­keen ope­tus­las­ten piti ol­la va­ro­vai­nen ju­lis­ta­es­saan sa­no­maa ylös­nous­sees­ta Her­ras­ta. Vaik­ka he oli­vat omin sil­min näh­neet Jee­suk­sen ih­me­te­ot, kuul­leet omin kor­vin hä­nen pu­heen­sa Ju­ma­lan rak­kau­des­ta, sei­so­neet it­se ris­tiin­nau­li­tun Jee­suk­sen edes­sä pit­kä­per­jan­tai­na, näh­neet hä­nen tyh­jän hau­tan­sa ja näh­neet it­se ylös­nous­seen Jee­suk­sen, niin kai­kes­ta ei saa­nut pu­hua, kai­kes­ta ei kan­nat­ta­nut pu­hua jul­ki­ses­ti. Kris­tit­ty­jä vai­not­tiin ja hei­tä ta­pet­tiin to­dis­tuk­sen­sa vuok­si. Sil­ti sa­no­ma Va­pah­ta­jas­ta, joka elää ja pe­las­taa, kii­ri eteen­päin en­sin ope­tus­las­ten kes­kuu­teen, sit­ten lä­hi­a­lu­eil­le, lä­hi­mai­hin ja lo­pul­ta ym­pä­ri maa­il­maa.

Elä­män tuok­su tuo mu­ka­naan voi­maa sin­ne,
mis­sä sitä tar­vi­taan ja toi­voa sin­ne,
jos­sa sitä ei ole.

Kaik­ki­al­la, mis­sä pu­hu­taan Ju­ma­lan rak­kau­des­ta, liik­kuu elä­män tuok­su. Elä­män tuok­su on tuok­sua tuon­puo­lei­ses­ta, Ju­ma­lan asuin­si­joil­ta. Se on rau­han ja rak­kau­den tuok­sua, kau­neu­den, pit­kä­mie­li­syy­den ja ar­mah­duk­sen tuok­sua. Elä­män tuok­su tuo mu­ka­naan voi­maa sin­ne, mis­sä sitä tar­vi­taan ja toi­voa sin­ne, jos­sa sitä ei ole. Vaik­ka Ju­ma­las­ta pu­hu­mi­nen oli­si jos­sain päin maa­il­maa ra­joi­tet­tua, Hä­nen tuok­sun­sa yl­tää joka paik­kaan, sil­lä Hän on joka pai­kas­sa ja kaik­kien ih­mis­ten luo­na. Mei­dän­kin luo­na, tä­nään.