Tänä tal­ve­na on häm­mäs­tel­ty ve­den pal­jout­ta maas­tos­sa. Mo­nin pai­koin joet ovat jo tul­va­kor­keu­des­saan ei­kä vii­me ke­sän kui­vuu­des­ta ole enää tie­to­a­kaan. Myös lau­ha ja lu­me­ton tal­vi on var­mas­ti ol­lut mo­nien pu­hee­nai­hee­na ky­läl­lä koh­dat­ta­es­sa. Säät näyt­tä­vät vaih­te­le­van ää­ri­pääs­tä toi­seen. Olem­me tul­leet tie­toi­sek­si sii­tä, kuin­ka vä­hän voim­me luon­toon vai­kut­taa ja kuin­ka mei­dän osam­me on vain so­peu­tua sen olo­suh­tei­siin.

Luo­ma­kun­ta on meil­le elin­tär­keä. Se tuot­taa meil­le ra­vin­non, ruo­an ja juo­man. Se vir­kis­tää ja hoi­taa mei­tä. Pe­rin­tei­ses­ti se on näyt­tä­nyt vuo­den ja vuo­ro­kau­den ajat il­man kel­loa ja ka­len­te­ria. Mut­ta mikä tär­kein­tä, luo­ma­kun­nas­sa it­se Luo­jam­me on läs­nä. Hä­nen läs­nä­o­lon­sa voi tun­tea hon­gis­tos­sa hu­mi­se­vas­sa tuu­les­sa, met­sän hil­jai­suu­des­sa ja jär­vien kau­neu­des­sa.

Me ih­mi­set olem­me luo­tu­ja Ju­ma­lan ku­vak­si. Tämä tar­koit­taa, et­tä me tar­vit­sem­me ko­ke­mus­ta Ju­ma­lan lä­hei­syy­des­tä ja läs­nä­o­los­ta voi­dak­sem­me hy­vin. Il­man hän­tä tun­nem­me it­sem­me or­voik­si ja ek­sy­neik­si. Hil­jen­ty­mäl­lä hä­nen läs­nä­o­lon­sa tun­te­mi­seen me ra­vit­sem­me sie­lu­am­me ja tu­lem­me ko­ko­nais­val­tai­ses­ti ih­mi­se­nä hoi­de­tuik­si.

Raa­ma­tun käyt­tä­mä ver­taus­ku­va täs­tä on elä­vä vesi. Ai­koi­naan sil­lä tar­koi­tet­tiin vir­taa­vaa, puh­das­ta ja juo­ma­kel­pois­ta vet­tä. Ym­mär­räm­me hy­vin, kuin­ka rai­kas­ta, vir­kis­tä­vää ja hoi­ta­vaa on ja­noi­se­na ja vä­sy­nee­nä naut­tia hy­vän läh­teen vet­tä. Mei­hin on luo­mi­ses­sa is­tu­tet­tu myös jano Ju­ma­lan tun­te­mis­ta koh­taan. Us­ko Ju­ma­laan mer­kit­see­kin vas­taus­ta ih­mi­syy­tem­me sy­vim­piin ky­sy­myk­siin ja ki­peim­pään kai­pauk­seen.

Jee­sus sa­noo: ”Jos jon­kun on jano, tul­koon mi­nun luok­se­ni ja juo­koon.”