Rakkauden askelissa

Tyt­tö­se­nä lei­kim­me pi­hal­la leik­kiä, jos­sa hyp­pe­lim­me val­miik­si piir­tä­miim­me as­kel­pe­siin vä­lil­lä yh­del­lä, vä­lil­lä kah­del­la ja­lal­la. Mui­ta­kin as­kel­leik­ke­jä oli, ku­ten puis­ton puu­pölk­ky­jen pääl­lä kä­ve­lyä ja loik­ki­mis­ta ris­tiin ras­tiin. Tal­vel­la tar­kas­te­lim­me ken­kiem­me lu­mi­jäl­kiä ja koi­rien tas­sun­jäl­kiä. Ny­kyi­sin olen kiin­nos­tu­nut enem­män­kin hir­ven- ja kau­riin­jäl­jis­tä.

Rakkauden askelissa

Tyt­tö­se­nä lei­kim­me pi­hal­la leik­kiä, jos­sa hyp­pe­lim­me val­miik­si piir­tä­miim­me as­kel­pe­siin vä­lil­lä yh­del­lä, vä­lil­lä kah­del­la ja­lal­la. Mui­ta­kin as­kel­leik­ke­jä oli, ku­ten puis­ton puu­pölk­ky­jen pääl­lä kä­ve­lyä ja loik­ki­mis­ta ris­tiin ras­tiin. Tal­vel­la tar­kas­te­lim­me ken­kiem­me lu­mi­jäl­kiä ja koi­rien tas­sun­jäl­kiä. Ny­kyi­sin olen kiin­nos­tu­nut enem­män­kin hir­ven- ja kau­riin­jäl­jis­tä.

Kris­tal­li­vir­ran rannalle

Py­häin­päi­vä on kai­pauk­sen päi­vä. Se on kii­tol­li­suu­den päi­vä. Se on mur­tu­neen mie­len ja sär­ky­neen sy­dä­men päi­vä.

Kris­tal­li­vir­ran rannalle

Py­häin­päi­vä on kai­pauk­sen päi­vä. Se on kii­tol­li­suu­den päi­vä. Se on mur­tu­neen mie­len ja sär­ky­neen sy­dä­men päi­vä.

Anna toivoa, Herra

Toi­vot­to­muus vie ih­mis­tä alas­päin ma­sen­nuk­sen syö­ve­rei­hin, siel­lä haa­vei­ta ei juu­ri näy tai ne tun­tu­vat ole­van ai­van lii­an kau­ka­na. Van­ha sa­non­ta "toi­vo kan­taa" pi­tä­nee paik­kan­sa. Jos toi­voa ei näy tai kaik­ki toi­vo on jo men­nyt, ih­mi­nen on it­sen­sä kans­sa pu­las­sa tai pa­has­ti hu­kas­sa.

Anna toivoa, Herra

Toi­vot­to­muus vie ih­mis­tä alas­päin ma­sen­nuk­sen syö­ve­rei­hin, siel­lä haa­vei­ta ei juu­ri näy tai ne tun­tu­vat ole­van ai­van lii­an kau­ka­na. Van­ha sa­non­ta "toi­vo kan­taa" pi­tä­nee paik­kan­sa. Jos toi­voa ei näy tai kaik­ki toi­vo on jo men­nyt, ih­mi­nen on it­sen­sä kans­sa pu­las­sa tai pa­has­ti hu­kas­sa.

Jumala on lähellä

Ihas­te­len ruu­dun läpi al­ku­ke­sän kau­neut­ta. Pie­nel­lä kais­ta­leel­la ta­lon ja ran­nan vä­lis­sä on koi­vua, pih­la­jaa, haa­paa, män­tyä, kuus­ta ja ka­ta­jaa. Osa puis­ta on jo vuo­si­kym­me­niä van­ho­ja, osa vas­ta kas­vun­sa alus­sa ja lo­put sil­tä vä­lil­tä.

Jumala on lähellä

Ihas­te­len ruu­dun läpi al­ku­ke­sän kau­neut­ta. Pie­nel­lä kais­ta­leel­la ta­lon ja ran­nan vä­lis­sä on koi­vua, pih­la­jaa, haa­paa, män­tyä, kuus­ta ja ka­ta­jaa. Osa puis­ta on jo vuo­si­kym­me­niä van­ho­ja, osa vas­ta kas­vun­sa alus­sa ja lo­put sil­tä vä­lil­tä.

Sydämen puhe

Raa­mat­tu pu­huu pal­jon Ju­ma­las­ta ja ih­mis­sy­dä­mes­tä. Ih­mi­nen on Luo­jal­leen tut­tu ja ra­kas. Myös sy­dä­mem­me tila kos­ket­taa Ju­ma­laa. Hän tun­nis­taa avut­to­muu­tem­me ja ah­dis­tuk­sem­me jo en­nen kuin eh­dim­me kään­tyä hä­nen puo­leen­sa ja pyy­tää apua. Ju­ma­la tun­tuu ole­van eri­tyi­sen lä­hel­lä nii­tä, joi­den mie­li on mur­tu­nut tai sy­dän sär­ky­nyt.

Sydämen puhe

Raa­mat­tu pu­huu pal­jon Ju­ma­las­ta ja ih­mis­sy­dä­mes­tä. Ih­mi­nen on Luo­jal­leen tut­tu ja ra­kas. Myös sy­dä­mem­me tila kos­ket­taa Ju­ma­laa. Hän tun­nis­taa avut­to­muu­tem­me ja ah­dis­tuk­sem­me jo en­nen kuin eh­dim­me kään­tyä hä­nen puo­leen­sa ja pyy­tää apua. Ju­ma­la tun­tuu ole­van eri­tyi­sen lä­hel­lä nii­tä, joi­den mie­li on mur­tu­nut tai sy­dän sär­ky­nyt.

Armon hehku

Me ih­mi­set olem­me jos­kus kum­mal­li­sia. Kun joku an­taa meil­le iha­na­na yl­lä­tyk­se­nä lah­jan, alam­me lä­hes vä­lit­tö­mäs­ti mie­les­säm­me har­mit­te­le­maan sitä, et­tä meil­lä ei ole an­taa ta­kai­sin vas­ta­lah­jaa. J

Armon hehku

Me ih­mi­set olem­me jos­kus kum­mal­li­sia. Kun joku an­taa meil­le iha­na­na yl­lä­tyk­se­nä lah­jan, alam­me lä­hes vä­lit­tö­mäs­ti mie­les­säm­me har­mit­te­le­maan sitä, et­tä meil­lä ei ole an­taa ta­kai­sin vas­ta­lah­jaa. J