Kort­ti, jon­ka löy­sin ilah­dut­taak­se­ni po­jan­po­jan omaan pe­sään muut­toa he­rät­ti mo­nen­moi­sia tun­tei­ta. Kor­tis­sa len­si yk­si­näi­nen lok­ki tai­vaan si­nes­sä ja teks­ti­nä oli Kat­ri He­le­nan sa­nat: ”Vain hy­väl­lä saat ai­kaan hy­vää, vain rak­kau­del­la saat rak­kaut­ta, vain ra­kas­ta­mal­la kes­tät it­se. Ei ole muu­ta tie­tä”.

Olem­me mie­he­ni kans­sa ruok­ki­neet lin­tu­ja mo­net tal­vet, eri la­je­ja on vuo­sien var­rel­la vie­rail­lut pi­has­sam­me mo­nia. Olem­me ra­kas­ta­neet, hoi­van­neet, iloin­neet luon­non ih­meis­tä ja lin­tu­jen ja ora­vien kii­tol­li­suu­des­ta aut­ta­ji­aan koh­taan. Eläin­ten tou­hu­ja seu­ra­tes­sa moni maal­li­nen mur­he unoh­tuu.

Pää­si­äi­sen rie­mu on val­lan­nut mie­len va­lon ja läm­mön li­sään­ty­es­sä, luon­non he­räil­les­sä tal­viu­nil­taan uu­teen kas­vuun. Ran­ta­koi­vus­sa, sen hen­nos­sa lat­vuk­ses­sa keik­kui ai­van vie­re­tys­ten kak­si ha­rak­kaa. Lie­kö ke­vään rak­kaut­ta il­mas­sa? Toi­nen ha­rak­ka yrit­ti kat­kais­ta hen­toa ok­saa ja näyt­tää vah­vuut­taan kump­pa­nil­leen. Mus­ta­ras­taat ter­hak­kai­na nak­ke­li­vat ja et­si­vät pen­sai­den juu­rel­ta syö­tä­vää, ora­vat pii­pah­ti­vat päh­ki­nä­ko­reil­la. Hil­jaa mie­les­sä­ni toi­voin, et­tä fa­saa­nit py­syi­si­vät loi­tom­mal­la. Kun­pa sai­sin vie­dä niil­le jy­viä ran­ta­mä­keen!

Mie­leen nou­see nuo­ruu­des­sa näh­ty pan­kin mai­nos: ”Luon­non­rak­kaus on rik­kaut­ta”. Se pä­tee vuo­si­kym­men­ten­kin jäl­keen edel­leen.

”Oi kat­so­han lin­tua ok­sal­la puun, niin kau­niis­ti lau­laa se ai­na. Se kor­keim­man kii­tok­seen au­kai­see suun, sen miel­tä ei huo­let ne pai­na. Se lau­la­en Luo­jaan­sa kiit­tää. Oi jos­pa kuin lin­tu­nen päi­vä­ni vain, myös kiit­tä­en al­kaa mä voi­sin ja mur­heet­ta vaik­ka­kin puut­te­his­sain mä ain Isän hoi­dos­sa oi­sin, ei lap­sen­sa tar­vit­se sur­ra.”