Kat­se­lin pi­me­ä­nä pak­ka­syö­nä täh­ti­tai­vaal­le ja mie­tin mil­lai­nen tai­vas Uk­rai­nas­sa mah­taa nä­kyä. Nä­kyy­kö siel­lä tai­vaal­la lain­kaan enää täh­tiä vai vain sa­vua ja tul­ta. Kuun­te­lin kirk­kaa­na ke­vät­tal­ven päi­vä­nä tu­le­van lin­tu­kon­ser­tin en­si­sä­ve­liä ja to­te­sin su­rul­li­ses­ti, et­tä lin­nun­lau­lu tai­taa Uk­rai­nas­sa ol­la täl­lä erää hil­jen­ty­nyt. Uu­ti­set so­das­ta al­ka­vat elää omaa elä­mään­sä si­säl­läm­me.

Eläm­me niin mo­nien vies­ti­mien kes­kel­lä, et­tä ym­pä­röi­vän maa­il­man kul­ku ja ih­mis­ten hätä on osa omaa jo­ka­päi­väis­tä elä­määm­me. Ei ole enää mei­dän yk­si­tyis­tä elä­määm­me, jo­hon ul­ko­puo­li­nen ei ulo­tu tai pää­se si­sään. Mi­nun aja­tuk­se­ni ei­vät ole enää vain mi­nun aja­tuk­si­a­ni, vaan ne ovat yh­teen kie­tou­tu­nei­na kuu­le­maa­ni ja nä­ke­mää­ni mui­den ih­mis­ten hä­tään.

Uk­rai­nan so­das­ta kär­si­vien ih­mis­ten hätä on kos­ket­ta­nut mei­tä sy­väs­ti. Tois­ten tus­ka ja ah­dis­tus on saa­vut­ta­nut ja ot­ta­nut mei­dät kiin­ni. Olem­me ru­koil­leet ja osal­lis­tu­neet ke­räyk­siin, mut­ta myös me tar­vit­sem­me loh­tua. Yh­te­nä aa­mu­na kuu­lin ra­di­os­ta iha­nan lau­lun, jota en ol­lut kos­kaan en­nen kuul­lut. Lau­lu tuli so­pi­va­na het­ke­nä an­ta­maan loh­du­tus­ta. Meil­lä on toi­vo, meil­lä on Kris­tus.

”Mut­ta meil­lä on toi­vo, hy­vyy­den voi­ma joka pil­keh­tii pi­mey­teen.

Toi­vo on tur­va­ta suu­rem­paan, toi­vos­sa he­rä­tä aut­ta­maan.

Sil­lä meil­lä on toi­vo, to­tuu­den voit­to, joka kuo­le­man nu­jer­taa.

Em­me ole tääl­lä yk­sin, toi­von hen­ki kul­jet­taa.”

Au­li Num­men­maa

di­a­ko­nis­sa