”Niin se on!! Jäin syr­jään. Ni­mi­päi­vä­ni unoh­tui ko­ko­naan. Mut­ta pe­rik­si en an­na!

Kan­sal­la ei ole lain­kaan it­sek­ri­tiik­kiä. Ku­kaan ei ar­vi­oi enää omaa elä­män­ta­paan­sa. Toi­sin pi­tää ol­la. Kun on sen ai­ka niin elä­män suun­taa pi­tää tar­kis­taa ja suun­ta kään­tää. Ja se ai­ka on nyt!.

Oh­jei­den an­ta­jia kyl­lä pii­saa. En in­nos­tu heis­tä. Mi­nua ot­ta­vat pää­hän kai­ken maa­il­man kon­sul­tit, ter­veys­neu­vo­jat sun muut oh­jeis­ta­jat. He kai ku­vit­te­le­vat, et­tä elä­mä on jon­kin­lai­nen hy­vin­voin­ti­oh­jel­ma, jon­ka osaa­mi­sen kaut­ta kaik­ki on sel­vää. Ei se niin mene.

Sa­no­vat, et­tä pe­laan muka vää­rin, vaik­ka it­se asi­as­sa olen mui­ta edem­pä­nä, lä­hem­pä­nä to­tuut­ta. Minä en kul­je vir­ran mu­ka­na. Olen nous­sut vir­ras­ta. Ra­vis­tan vet­tä kor­vas­ta ja ra­vis­tan mui­ta­kin, jot­ka nuk­ku­vat. Olen aloit­ta­nut pu­heen, jota mei­dän kaik­kien ju­ma­lat­to­mien on syy­tä kuun­nel­la. En har­hau­ta ke­tään. Pu­hun oman­tun­non ää­nel­lä. Sitä pi­täi­si si­nun­kin kuun­nel­la. Oma­tun­to on Ju­ma­lan ää­ni, ei mi­kään ih­mis­ten mie­li­pi­teis­tä nou­se­va ja niis­tä riip­pu­va lau­ma­sie­lu­jen ää­ni.

Muo­ti­ho­ke­mat är­syt­tä­vät to­tuut­ta ja­no­a­vaa si­sin­tä­ni. Niin­kuin nämä ”Viih­de on hy­väk­si” tai ” Mi­nul­le luon­to on tär­kein­tä” tai ”Us­kon tär­kein asia on rak­kaus”.

Löy­sää pu­het­ta. Viih­de on per­ke­lees­tä. Sen kaut­ta ih­mi­nen vain täyt­tää ai­kaan­sa, kään­tyy it­seen­sä ja väis­tää ih­mis­ten kär­si­mys­tä ja maa­il­man hä­tää. Luon­to­pu­heet ovat sa­maa hö­pi­nää. Sil­lä luon­to ei pe­las­ta ke­tään syn­nin, it­sek­kyy­den, ih­mi­seen kie­tou­tu­neen pa­han ja kuo­le­man val­las­ta.

Met­tään meno kyl­lä vä­hen­tää res­siä ja rau­hoit­taa, mut­ta sie­lun tyh­jyy­teen ja elä­män mer­ki­tyk­sen ym­mär­tä­mi­seen se ei an­na avai­mia. Olen erä­maan mies, mut­ta en to­del­la­kaan ku­vit­te­le ret­kei­lys­tä­ni ole­van apua sil­loin, kun jou­dun vas­taa­maan elä­mäs­tä­ni pe­rim­mäi­sen To­tuu­den edes­sä. Rak­kaus ei ole us­kon tär­kein asia. Ra­kas­taa pi­tää, mut­ta tär­kein­tä on pyhä Ju­ma­la ja hä­nen val­ta­kun­tan­sa.

Olen tul­lut va­kuut­tuu­neek­si, et­tä mi­nua tar­vi­taan. Sil­lä sain osoit­taa sor­mel­la­ni Hän­tä, joka aut­taa ih­mis­tä kai­ken hä­täm­me kes­kel­lä: ”Kat­so, Ju­ma­lan Ka­rit­sa, joka pois ot­taa maa­il­man syn­nin”.

Sa­nat nou­si­vat si­säl­tä­ni. On sit­ten­kin ar­mo, jon­ka Ju­ma­la an­toi meil­le rik­ki­näi­sil­le. Tätä ar­moa ja sen voi­maa tar­vit­sem­me, muu­ten hu­kum­me. Niin se on, et­tei meis­tä ole it­se­äm­me aut­ta­maan. Ar­mo on Jee­suk­ses­sa. Hä­nen tu­lee kas­vaa, mut­ta mi­nun vä­he­tä. Tämä on var­mas­ti tot­ta”.

Jo­han­nes Kas­ta­jaa muis­ta­en.