Jee­sus sa­noi ope­tus­lap­sil­le: ”Sitä päi­vää ja het­keä ei tie­dä ku­kaan, ei­vät tai­vaan en­ke­lit ei­kä edes Poi­ka, sen tie­tää vain Isä.’’ (Matt. 24)

Moni ko­kee vuo­den pää­tök­sen ja Raa­ma­tun ope­tuk­sen vii­mei­sis­tä ta­pah­tu­mis­ta pe­lot­ta­vik­si.

En­kä ih­met­te­le sitä. Jo­kai­nen, joka on jos­kus pe­län­nyt pi­me­ää, tie­tää, et­tei pe­lon voi­ma syn­ny va­lon puut­tees­ta, vaan tun­te­mat­to­mas­ta. Jos is­tuu tar­peek­si kau­an tu­tus­sa pi­me­äs­sä huo­nees­sa, sil­mä tot­tuu ja pel­ko häl­ve­nee.

Tun­te­mat­to­maan mei­dän on kui­ten­kin vai­kea val­mis­tau­tua. Sik­si se pe­lot­taa.

Lap­se­na pe­lot­ti pi­me­äs­sä sän­gyn al­la tai ko­me­ros­sa asus­ta­va hir­viö. Sil­ti noi­hin paik­koi­hin piti ai­na sil­loin täl­löin kur­kis­taa, vaik­ka ai­na oli ole­mas­sa se ris­ki, et­tä hir­viö oli­si­kin pai­kal­la. Ai­ka roh­ke­aa kui­ten­kin kat­soa suo­raan pel­koa koh­ti.

Ul­ko­na pi­me­äs­sä pie­nen va­lon­läh­teen kans­sa kul­kies­sa pe­lot­ta­vin koh­ta on se, joka juu­ri ja juu­ri jää va­lo­kei­lan ul­ko­puo­lel­le. Se alue, joka on mel­kein va­los­sa, mut­ta ei kui­ten­kaan ihan yli­tä va­lon ja pi­mey­den vä­lis­tä ra­jaa. Pel­ko ei suo­ra­nai­ses­ti pois­tu, vaik­ka va­lo­kei­laa hei­lut­te­li­si­kin edes­ta­kai­sin. Tun­te­ma­ton pi­meys kie­too ai­na jo­tain uu­me­niin­sa.

Ih­mi­sen mah­dol­li­suuk­sil­la on ra­jan­sa, ran­taan lyö­vien aal­to­jen mää­räl­lä on ra­jan­sa.

Elä­mää tu­lee voi­da suun­ni­tel­la, jot­ta sitä voi elää. Mut­ta mi­ten käy, jos kaik­ki äk­kiä muut­tuu­kin?

Raa­mat­tu opet­taa, et­tä kai­kel­la on ra­jan­sa. Ih­mi­sen mah­dol­li­suuk­sil­la on ra­jan­sa, ran­taan lyö­vien aal­to­jen mää­räl­lä on ra­jan­sa. Myös ih­mi­sen päi­vil­lä on ra­jan­sa.

Ai­no­as­taan Ju­ma­la on ra­ja­ton. Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­sa Jee­sus ker­too läh­te­vän­sä, mut­ta jät­tä­vän­sä seu­raa­jil­leen oman rau­han­sa, joka poik­ke­aa maa­il­man tuo­mas­ta rau­has­ta.

Tämä Jee­suk­sen lu­paus Py­häs­tä Hen­ges­tä unoh­tuu hel­pos­ti, kun me le­vot­to­mi­na va­rus­tau­dum­me ja huo­jum­me tun­te­mat­to­man edes­sä.

Erään­lai­nen ra­jan­ve­don het­ki koit­taa myös Jee­suk­sen toi­ses­sa tu­le­mi­ses­sa. Sinä het­ke­nä ra­jal­le ei kui­ten­kaan nou­se muu­ria. Jee­suk­sen pa­luu, se het­ki, jon­ka vain Ju­ma­la tie­tää, ei ole pis­te, vaan pilk­ku.

Sii­hen saak­ka, ru­koil­kaam­me rau­haa pe­lok­kaa­seen mie­leem­me. Ru­koil­kaam­me roh­keut­ta koh­da­ta pel­kom­me lap­sen ta­voin sil­mäs­tä sil­mään. Ru­koil­kaam­me luot­ta­mus­ta Ju­ma­lan rak­kau­teen. Ru­koil­kaam­me va­loa pi­meyk­siem­me kes­kel­le.