Elo­kuun al­ka­es­sa ovat ke­säi­set yöt saa­neet uu­sia sä­vy­jä. Pi­meys las­keu­tuu jo het­kek­si maa­lai­le­maan var­jo­jaan pi­hoil­le ja puu­tar­hoi­hin. Ve­det ki­mal­te­le­vat kuun­va­los­sa uu­sin sä­vyin. Kesä jat­kuu vie­lä, mut­ta luo ym­pä­ril­lem­me toi­sen­lai­sen tun­nel­man kuin kes­ki­ke­sän val­keus. Lop­pu­ke­sä on myös sa­don­kor­juun ai­kaa, jol­loin nau­tim­me luon­non an­ti­mien yl­tä­kyl­läi­syy­des­tä mo­nin ta­voin. Tänä vuon­na eri­tyi­ses­ti hy­vän mar­ja­sa­don muo­dos­sa.

Mo­nes­sa per­hees­sä val­mis­tau­du­taan myös kou­lu­vuo­den al­ka­mi­seen. Eka­luo­kal­le läh­te­viä siu­na­taan kou­lu­tiel­le Ruo­ve­den kir­kos­sa kou­lu­jen al­ka­mis­ta edel­tä­vä­nä il­ta­na. Elä­mä pa­lai­lee tut­tui­hin uo­miin­sa ja päi­vät täyt­ty­vät ai­ka­tau­luis­ta, ru­tii­neis­ta, läh­te­mi­sis­tä ja tu­le­mi­sis­ta. Tämä kaik­ki luo tiet­tyä tut­tuu­den ja tur­val­li­suu­den tun­net­ta. Elä­mä jat­kuu si­ten kuin olem­me tot­tu­neet ja op­pi­neet sitä elä­mään.

Vai jat­kuu­ko kui­ten­kaan? Mo­nen mie­li kään­tyy jo poh­ti­maan myös mah­dol­li­sia tu­le­via haas­tei­ta ja ko­et­te­le­muk­sia. Jak­san­ko työs­sä­ni? Osaan­ko tu­kea las­ta­ni kou­lu­tiel­lä? En­tä jos sai­ras­tun va­ka­vas­ti? Kuin­ka sel­vi­äm­me?

Täl­lai­set ky­sy­myk­set ei­vät ol­leet ou­to­ja myös­kään Her­ral­lem­me Jee­suk­sel­le. Muu­ten hän ei oli­si muis­tut­ta­nut niin pai­na­vas­ti: ”Äl­kää siis huo­leh­ti­ko huo­mis­päi­väs­tä, se pi­tää kyl­lä it­ses­tään huo­len. Kul­le­kin päi­väl­le riit­tä­vät sen omat mur­heet.” (Matt. 6:34).

Ny­ky­het­kes­sä elä­mi­sen tär­ke­ää tai­toa ko­ros­taa myös kaik­kein tun­ne­tuim­piin vir­siin kuu­lu­va Lina San­del­lin vir­si 338: ”Päi­vä vain ja het­ki ker­ral­lan­sa, sii­tä loh­du­tuk­sen ai­na saan. Mitä päi­vä tuo­kin tul­les­san­sa, Isä hoi­taa las­ta ar­mol­laan.

Ky­sy­myk­set: ”Mitä sit­ten kun…?” ja ”Mitä jos…?” ovat ym­mär­ret­tä­vä osa ih­mi­sen ar­kea, mut­ta nii­den pai­no­las­tia ke­ven­tää Va­pah­ta­jan lu­paus: ”Minä olen tei­dän kans­san­ne kaik­ki päi­vät.”

Kun em­me tun­ne ole­vam­me yk­sin, jak­sam­me pa­rem­min myös vai­kei­den vai­hei­den ja päi­vien lä­vit­se. Sik­si on tär­ke­ää, et­tä pi­däm­me huol­ta toi­sis­tam­me. Ke­sä­lai­tu­mil­ta ar­keen pa­la­tes­sa­si voit kat­soa lä­hel­lä­si elä­viä ih­mi­siä uu­sin sil­min. Ju­ma­la an­taa elä­mää­si työ­to­ve­rit, per­heen­jä­se­net ja muut ar­ke­a­si ja­ka­vat ih­mi­set eri­tyi­sek­si teh­tä­väk­si ja mah­dol­li­suu­dek­si.

Kun siir­rym­me ar­keen pi­tä­en huol­ta toi­nen toi­sis­tam­me, mie­li on rau­hal­li­sem­pi ja luot­ta­vai­sem­pi. Mitä eteen tu­lee­kin, sel­vi­äm­me sii­tä yh­des­sä ja Ju­ma­lan apuun tur­va­ten. Pi­de­tään huol­ta toi­sis­tam­me tä­nään ja jä­te­tään sa­mal­la tu­le­vas­ta huo­leh­ti­mi­nen vä­hem­mäl­le.

Toi­vo­tan siu­naus­ta työ­hö­si ja elä­mää­si An­na-Mari Kas­ki­sen pe­rus­kou­lun ylä­as­teen ja lu­ki­on op­pi­lai­ta var­ten kir­joit­ta­man vir­ren 489 sa­noin:

Suo eri­lais­ten lah­jo­jen

Luo­jaan­sa meis­sä kiit­tää

ja an­na työm­me yh­tei­sen

toi­siim­me mei­tä liit­tää.

Suo mei­dän mui­ta tu­kea

ja si­nuun luot­taa, Ju­ma­la.

Ei ku­kaan yk­sin kes­tä.

Tero Ma­ti­lai­nen

kirk­ko­her­ra