Ju­ma­la ih­mis­ten kä­sis­sä. Mei­dän edes­säm­me on taas pää­si­äis­vii­kon ar­mo­ton sa­no­ma. Jos kaik­ki­na maa­i­man­kaik­keu­den mui­na ai­koi­na me ih­mi­set olem­me Ju­ma­lan käm­me­nel­lä, tä­män yh­den vii­kon ajan oli to­sin. Ja jäl­ki ei ole mi­ten­kään kau­nis­ta kat­sel­ta­vaa. Kris­tus­ta ha­kat­tiin, syl­jet­tiin naa­mal­le, pil­kat­tiin, ruos­kit­tiin, hä­väis­tiin ja lo­pul­ta hä­net te­loi­tet­tiin.

Ohi­men­nen tu­lee hel­pos­ti aja­tel­leek­si, et­tä tämä kai­ki oli Ju­ma­lan ai­no­al­le Po­jal­le jo­ten­kin help­poa, pik­ku­jut­tu. Näin ei ole. Kipu oli ki­pua Kris­tuk­sel­le­kin. Kär­si­mys­tie oli Hä­nel­le­kin tus­kien tai­val. Mut­ta se ker­too, mitä kaik­kea Ju­ma­la on val­mis te­ke­mään mei­dän ih­mis­tem vuok­si. Mi­hin val­mis suos­tu­maan, jot­ta me sai­sim­me sie­luil­lem­me rau­han. Ää­rii­mäi­seen pii­naan saak­ka. Tä­män sa­no­man ää­rel­le saam­me tä­nä­kin pää­si­äi­se­nä my­kis­tyä.

Ih­mi­sen ei kan­na­ta ha­lu­ta ol­la kaik­ki­voi­pa. Ei­kä ot­taa omaa elä­mään­sä täy­sin hal­li­taan­sa. Sii­tä ei seu­raa kuin pää­si­äis­vii­kon kal­tai­sia ta­pah­tu­mia. Nii­tä on täl­lä­kin het­kel­lä me­neil­lään avi­an lii­an mo­nes­sa maa­il­man kol­kas­sa. Ih­mi­nen on älyl­lään ja tai­dol­laan saa­nut ai­kaan vuo­si­tu­han­sien ai­ka­na pal­jon hy­vää ja kau­nis­ta­kin, mut­ta ih­mi­nen on ky­ke­ne­vä myös ää­ret­tö­män jul­muu­teen ja ty­pe­ryy­teen.

Ih­mi­sen ei kan­na­ta ha­lu­ta ol­la kaik­ki­voi­pa.

Sik­si mei­dän kan­nat­taa liit­tyä psal­min­kir­joit­ta­jan nöy­rään ru­kouk­seen: “Her­ra, osoi­ta mi­nul­le tie­si, ope­ta mi­nua kul­ke­maan pol­ku­ja­si.” (Psal­mi 25). Ju­ma­lan tah­to on mei­dän elä­mäm­me tae. Hä­nen to­tuut­tan­sa et­sien voim­me vält­tää kaik­ki ne vää­rät rat­kai­sut, jot­ka maa­il­ma eteem­me tuo. On­ni ja au­tuus löy­ty­vät Kris­tuk­sen vii­toit­ta­mas­ta ties­tä. Sil­lä psal­miin 25 liit­tyy myös lu­paus: ”se, joka Her­raa pel­kää, op­pii va­lit­se­maan oi­ke­an tien. Hän saa on­nen ja rau­han ja hä­nen jäl­ke­läi­sen­sä pe­ri­vät maan.” Kes­tä­vä ke­hi­tys on mah­dol­lis­ta vain, jos me ym­mär­räm­me omien ky­ky­jem­me ra­jal­li­suu­den. Se on myös maa­il­man ja on­nen jat­ku­mi­sen tae.

Kris­tus toi kär­si­myk­sel­lään esiin tä­män to­tuu­den. Näyt­ti ruh­jeil­laan sen, mik­si Ju­ma­la on suu­ri ja ih­mi­sen kan­nat­taa ol­la nöy­rä. Kai­ken vä­ki­val­lan kes­kel­lä oli kun­kin­kuus, jol­le ei ole lop­pua. Sitä kan­nat­taa seu­ra­ta. Sil­lä muu­ten me olem­me vain mö­li­se­vä jouk­ko maa­her­ran pi­hal­la, joka huu­taa: ”Her­ra, an­na meil­le Ba­rab­bas.”

Kir­joit­ta­ja on Ruo­ve­den seu­ra­kun­nan pas­to­ri