Muis­tan, kun lap­se­na is­tuin sän­gyn lai­dal­la, pu­ris­tin sil­mi­ä­ni tiu­kas­ti yh­teen ja ru­koi­lin kä­det ris­tis­sä. Ajat­te­lin, et­tä Ju­ma­la on ole­mas­sa, mut­ta ha­lu­sin ko­vas­ti us­koa myös Jee­suk­seen ja tun­tea hä­nen ole­van oi­ke­as­ti elos­sa. Ju­ma­la oli kilt­ti, hän kuu­li ai­kaa myö­ten lap­sen ru­kouk­sen. Sen jäl­keen olen aja­tel­lut, et­tä jo halu us­koa on us­koa it­ses­sään. Paa­va­li kir­joit­ti hep­re­a­lai­sil­le us­kos­ta: ”Us­ko on sen to­del­li­suut­ta, mitä toi­vo­taan, sen nä­ke­mis­tä, mitä ei näh­dä”.

Pie­ni ih­mi­nen iäs­tä riip­pu­mat­ta saa kään­tyä Ju­ma­lan puo­leen. Saam­me us­koa, et­tä Ju­ma­la kuu­lee mei­tä. Hän kuu­lee mei­tä kaik­kia riip­pu­mat­ta eri­no­mai­suu­tem­me as­tees­ta tai sen täy­del­li­ses­tä puut­tu­mi­ses­ta. Hän on lu­van­nut tul­la luok­sem­me, kun sitä pyy­däm­me. It­se asi­as­sa us­kon, et­tä hän on vie­rel­läm­me jo val­mii­na mei­tä siu­na­ten.

Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan mo­nes­sa koh­taa Ju­ma­lan ja ih­mi­sen vä­li­ses­tä suh­tees­ta. Mei­tä oh­ja­taan luot­ta­vai­ses­ti us­ko­maan ja tur­vau­tu­maan Ju­ma­laan sil­loin­kin, kun em­me mie­les­täm­me ole hä­nen rak­kaut­taan mil­lään ta­voin an­sain­neet. Eri­tyi­ses­ti sil­loin mei­tä kut­su­taan nos­ta­maan kat­seem­me Ju­ma­lan pei­liin, siel­tä nä­kyy vain ra­kas­tet­tu ih­mi­nen.

Us­koa ei syn­ny omin voi­min, il­mai­sek­si ano­va sen saa.

Sitä an­sai­ta ei töin ja toi­min, Ju­ma­la sen meil­le lah­joit­taa.

Sy­dän kun au­ki on, sin­ne Jee­sus te­kee asun­non.

Tä­nään hä­neen us­kon, näen aa­mu­rus­kon,

päi­vä sa­ras­taa. (sa­nat A-M Kas­ki­nen)