Kel­paan­ko? Si­nul­le tai it­sel­le­ni? Si­nus­ta en tie­dä, mut­ta it­sel­le­ni en ai­na­kaan.

El­lei it­se­ään hy­väk­sy tai it­sel­leen kos­kaan an­teek­si an­na, pys­tyy­kö sii­hen mui­ta­kaan koh­taan? Mil­lä­pä an­nat sel­lais­ta hy­vää toi­sil­le, mitä et ole it­se­kään mais­taa saa­nut? Ma­te­ri­an maa­il­mas­sa se on toki mah­dol­lis­ta, mut­ta on­ko myös ih­mis­mie­len sy­vyyk­sis­sä? Heik­kouk­sien kes­kel­lä tai ko­et­tu­jen vää­ryyk­sien pai­na­es­sa?

Myö­tä­tun­to tois­ta koh­taan on eh­kä vai­ke­aa, jos ei sitä it­sel­leen­kään sal­li. Toi­nen ih­mi­nen, hä­nen kat­seen­sa, on vain pei­li tai mit­ta­ri, jos­ta omaa hy­väk­syn­tää­ni lo­put­to­mas­ti et­sin.

Vii­saam­mat ovat ker­to­neet, et­tä it­sen­sä hy­väk­sy­mi­ses­tä al­kaa hyvä elä­mä, mie­len ta­sa­pai­no ja lo­pul­ta jopa ko­ke­mus Ju­ma­lan ar­mos­ta. Juu­ri­kin se ko­ke­mus.

Hän, jon­ka lap­suu­den kas­vu­e­väi­nä oli hy­väk­syn­tä ja tur­val­li­suus, saat­taa hel­pom­min ta­voit­taa hen­gel­li­set ”Ju­ma­lan käm­me­nel­lä ei pel­kää ih­mi­nen” -kie­li­ku­vat. Mut­ta jos lem­peä isän syli puut­tui, et­sii sitä koko elä­män­sä, ei­kä vies­ti Tai­vaal­li­sen Isän hy­väk­syn­näs­tä kos­kaan pää­se ihon al­le, ai­na­kaan tun­ne­ta­sol­la. Ei, vaik­ka koko ikän­sä tä­män hy­vän sa­no­man ää­rel­lä viet­täi­si.

Ju­ma­lan ar­mo – yh­tä ai­kaa meil­le Sa­nas­sa il­moi­tet­tu, mut­ta myös sa­lat­tu – ei tie­ten­kään ole ole­mas­sa tai lak­kaa ole­mas­ta mei­dän tun­tei­dem­me tai nii­den puut­tu­mi­sen joh­dos­ta. Se ei ole ih­mis­kät­ten työ­tä ei­kä nii­den yl­lä­pi­tä­mää. Saam­me vain no­ja­ta sel­lai­seen, jon­ka on lu­vat­tu kan­ta­van. Se pe­rus­tuu yk­sin Ju­ma­lan rak­kau­teen.

Sa­no­ma on sama niin sai­rail­le ja sa­tu­te­tuil­le kuin niil­le, joi­den elä­mä on kul­ke­nut enem­pi myö­täis­tä mä­keä. Se on joka päi­vä voi­mas­sa, olet­pa us­ko­nut koko ikä­si tai en­si ker­taa asi­an ää­reen py­säh­dyt.

Myös meil­le, jot­ka jois­sa­kin teh­tä­vis­sä tätä Sii­o­nia ra­ken­nam­me, kuu­luu köy­hien evan­ke­liu­mi. Se on tar­koi­tet­tu kai­kil­le, mut­ta Jee­sus mai­nit­see kut­sun­sa koh­tee­na eri­tyi­ses­ti sai­raat, jot­ka tar­vit­se­vat pa­ran­ta­jaa. Ter­veet ei­vät tuon Raa­ma­tun koh­dan mu­kaan pa­ran­ta­jaa kai­paa­kaan, mut­ta ar­moa on se­kin, kun jos­sain het­kes­sä huo­maam­me kai­paa­vam­me.

Myös­kään alt­ta­rin pal­ve­lus­teh­tä­vään ei tar­vit­se omas­sa voi­mas­saan men­nä, ei­kä sii­nä ih­mi­sen us­koa tai nuh­teet­to­muut­ta mi­ta­ta. Kun kir­kos­sa pu­keu­du­taan val­koi­seen al­baan, on se ver­taus­ku­va sii­tä lah­ja­van­hurs­kau­des­ta, jo­hon mei­dät Kris­tuk­sen an­si­os­ta pu­e­taan. Muu­ta ei tar­vi­ta, se riit­tää niin seu­ra­kun­nan va­paa­eh­toi­sil­le kuin työn­te­ki­jöil­le.

Ot­si­kon aja­tus löy­tyy vir­ren 318 nel­jän­nes­tä sä­keis­tös­tä. Sii­nä­kin värs­sys­sä on to­ti­ses­ti ki­vi­ai­taa, jo­hon no­ja­ta.