Kirkonkellot
Vaatteeksi anna se
Kelpaanko? Sinulle tai itselleni? Sinusta en tiedä, mutta itselleni en ainakaan.
Ellei itseään hyväksy tai itselleen koskaan anteeksi anna, pystyykö siihen muitakaan kohtaan? Milläpä annat sellaista hyvää toisille, mitä et ole itsekään maistaa saanut? Materian maailmassa se on toki mahdollista, mutta onko myös ihmismielen syvyyksissä? Heikkouksien keskellä tai koettujen vääryyksien painaessa?
Myötätunto toista kohtaan on ehkä vaikeaa, jos ei sitä itselleenkään salli. Toinen ihminen, hänen katseensa, on vain peili tai mittari, josta omaa hyväksyntääni loputtomasti etsin.
Viisaammat ovat kertoneet, että itsensä hyväksymisestä alkaa hyvä elämä, mielen tasapaino ja lopulta jopa kokemus Jumalan armosta. Juurikin se kokemus.
Hän, jonka lapsuuden kasvueväinä oli hyväksyntä ja turvallisuus, saattaa helpommin tavoittaa hengelliset ”Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen” -kielikuvat. Mutta jos lempeä isän syli puuttui, etsii sitä koko elämänsä, eikä viesti Taivaallisen Isän hyväksynnästä koskaan pääse ihon alle, ainakaan tunnetasolla. Ei, vaikka koko ikänsä tämän hyvän sanoman äärellä viettäisi.
Jumalan armo – yhtä aikaa meille Sanassa ilmoitettu, mutta myös salattu – ei tietenkään ole olemassa tai lakkaa olemasta meidän tunteidemme tai niiden puuttumisen johdosta. Se ei ole ihmiskätten työtä eikä niiden ylläpitämää. Saamme vain nojata sellaiseen, jonka on luvattu kantavan. Se perustuu yksin Jumalan rakkauteen.
Sanoma on sama niin sairaille ja satutetuille kuin niille, joiden elämä on kulkenut enempi myötäistä mäkeä. Se on joka päivä voimassa, oletpa uskonut koko ikäsi tai ensi kertaa asian ääreen pysähdyt.
Myös meille, jotka joissakin tehtävissä tätä Siionia rakennamme, kuuluu köyhien evankeliumi. Se on tarkoitettu kaikille, mutta Jeesus mainitsee kutsunsa kohteena erityisesti sairaat, jotka tarvitsevat parantajaa. Terveet eivät tuon Raamatun kohdan mukaan parantajaa kaipaakaan, mutta armoa on sekin, kun jossain hetkessä huomaamme kaipaavamme.
Myöskään alttarin palvelustehtävään ei tarvitse omassa voimassaan mennä, eikä siinä ihmisen uskoa tai nuhteettomuutta mitata. Kun kirkossa pukeudutaan valkoiseen albaan, on se vertauskuva siitä lahjavanhurskaudesta, johon meidät Kristuksen ansiosta puetaan. Muuta ei tarvita, se riittää niin seurakunnan vapaaehtoisille kuin työntekijöille.
Otsikon ajatus löytyy virren 318 neljännestä säkeistöstä. Siinäkin värssyssä on totisesti kiviaitaa, johon nojata.