Seikkailu voi odottaa milloin tahansa
Ajan lähes viikottain Wienin ja Unkarin väliä mökille, reitti on tuttuakin tutumpi, matka taittuu yleensä rutiinilla. Ellei satu jotain, kuten viime viikolla.
Viikko sitten minulla oli matkaseuraa: naapurini Riitta palasi Várbalogiin Ruotsista, jossa hän oli viettänyt koko talvikauden, ja mukana oli hänen sisarensa Suomesta. Kolme naista matkalla kevääseen: teitten varsilla kukkivat jo forsytheapensaat ja ensimmäiset mantelipuut, magnolioitten nuput pullistelivat!
Teimme ostoksia supermarketissa Neusiedlerissä, ruokakasseja kertyi monta, Riitan jääkaappi oli tyhjä. Itävallan puolella ennen rajaa on Halbturnin kylä, siellä muistin, että olemme kerran ostaneet saksanpähkinöitä yhdestä talosta. Pähkinäleipää olisi mukava leipoa, mutta omat pähkinäni olivat lopussa. Missä se talo olikaan? Riitta, jolla on hyvä suuntavaisto, muisti: tuo talo se on! Talon autotallista peruutti juuri auto, kysyin kuljettajalta, hän vinkkasi vieressä istuvaa vaimoaan.
– Pähkinöitä on vielä, muttei suuria määriä.
Suuria määriä en tarvinnutkaan; sain pussin, kiittelin, maksoin, lähdimme. Mies odotti kärsivällisesti vaimoaan ja he starttasivat matkaan.
Työnsin pähkinäpussin ostoskassiini ja aloin etsiä auton avainta. Missä se oli? Ei taskussa, käsilaukussa, maassa, ostosten sekaan pudonneena, ei missään! Se oli pähkinöitä myyneen naisen olohuoneessa! Ja hän lähti enkä tiennyt edes hänen nimeään! En juuri kiroile, mutta takapenkiltä kuului muutama valittu ärräpää…
Kyläkaupassa tietävät naisen nimen, sinne. Mutta kaupan ovella oli lappu “torstaina auki klo 8-12“. Äh! Viistosti vastapäätä kadun toisella puolella on kylän kapakka, seuraava etappi. Etsimämme naisen identiteetistä minulla ei ollut muuta johtolankaa kuin se, että hän myi saksanpähkinöitä ja että hänen isänsä oli ollut kyläsuutari, niin hän oli kertonut pari vuotta aiemmin, kun ostimme häneltä pähkinöitä.
Kapakassa istui tiukan savupilven keskellä kolme vanhaa naista korttipöydässä, yhdellä edessään kolpakko punaviiniä, toisella olutpullo. Myötätuntoisesti he kuuntelivat tarinani ja paneutuivat ongelmaan.
– Kyläsuutarin tytär, tunnen hänen poikansa, sanoi yksi naisista, otti kännykkänsä ja soitti:
– Voitko antaa äitisi numeron?
– Äiti ei kyllä myy pähkinöitä!
Johtolanka oli siis väärä, pohdintaa.
– Hei, täällähän oli ennen kaksikin suutaria!
Mutta sen toisen suutarin tytärtä eivät naiset tunteneet.
Takaisin auton luo. Kävelimme katua edestakaisin, talot tuntuivat olevan tyhjiä. Yhdestä talosta tuli ulos nainen ja kysyi, miksi partioimme kadulla, olemmeko ehkä jehovantodistajia. Häneltä sain vihjeen, että “pähkinätalon“ tytär palaisi töistä viiden, puoli kuuden maissa. Odoteltiin, katseltiin.
Sitten ilmestyi kadulle mies, joka hänkin katsoi meitä kysyvästi. Selitin ongelman, hän raapi päätään, mietti ja totesi sitten, että hänen autonsa on tilava, ostostemme lisäksi me kaikki kolme mahtuisimme siihen ja hän olisi valmis viemään meidät Unkariin, kotikyläämme. Tavarat purettiin autostani ja lastattiin hänen autoonsa, lähdimme matkaan. Hän kertoi, ettei hän pähkinäkauppiaan kadulla asunut, mutta että hänen vanha isänsä oli soittanut hänelle ja pyytänyt tulemaan, kun “täällä pyörii pari tuntematonta naista“. Häntä huolestutti, mitä vaimo sanoisi, jos näkisi hänet autossa kolmen vieraan naisen kanssa. Lohdutin: kolme naista on vaaratonta, toista saattaisi olla, jos naisia olisi vain yksi! Mutta perille Várbalogiin pääsimme. Auto jäi kadulle, lukitakaan en sitä voinut, kun ei ollut avainta…
Annoin tuntemattomalle auttajallemme – muodollinen esittely ei siinä hädässä tullut mieleen – puhelinnumeroni ja pyysin häntä soittamaan, kun pähkinätalon asukkaat palaisivat kotiin. Ja hän soitti melko pian: avain oli löytynyt, auto lukittu.
Riitan auto ei startannut, pitkä seisoskelu kylmässä autotallissa oli tyhjännyt akun. Ystäväni Ilona ei ollut kotona, en löytänyt ketään, joka olisi vienyt minut autoni luo. Tuli pimeä, ongelma siirtyi uuteen päivään. Ja se päivä oli kolea, tuulinen. Kun en vieläkään tavannut Ilonaa, päätin liftata Halbturniin ja lähdin kävelemään kylätietä Albertkazmérpusztan raja-asemaa kohti. Mutta pureva tuuli puhalsi vastaan ja minun oli kohta luovuttava talsimisesta. Seisoin selkä tuuleen ja odotin varttitunnin, mutta yksikään auto ei ajanut ohitseni. Luovutin.
Kylässä on vaari, joka on joskus auttanut minua käynnistämään ruohonleikkurin. Kävelin hänen talolleen. Hän ei ollut innostunut lähtemään ajelulle, oli perjantai ja Orban puhuisi kohta televisiossa. Heitin huolettomasti jonkin kriittisen kommentin Orbanista, mutta se oli virhe, vaari on palava Orban-fani. Tajuttuani sen ymmärsin pitää suuni kiinni ja sain kuin sainkin kyydin Halbturniin. Kuuntelin matkalla ylistysvirttä Orbanista, joka huolehtii siitä, ettei Unkariin tule pakolaisia; vaarin käyttämiä rasistisia ilmauksiaan en halua toistaa. Mutta Halbturniin pääsin ja sain takaisin autoni avaimen ja autoni. Auto on minulle kulkuväline, en huolehdi siitä, en putsaa ja puleeraa sitä, mutta merkillisen rakkaalta se vanha Skoda-räppänä tuntui, kun se hyrähti käyntiin ja käänsi nokkansa kotikylään päin.
Wien 20.3.2019
Maija Asunta-Johnston