Ajan lä­hes vii­kot­tain Wie­nin ja Un­ka­rin vä­liä mö­kil­le, reit­ti on tut­tu­a­kin tu­tum­pi, mat­ka tait­tuu yleen­sä ru­tii­nil­la. El­lei satu jo­tain, ku­ten vii­me vii­kol­la.

Viik­ko sit­ten mi­nul­la oli mat­ka­seu­raa: naa­pu­ri­ni Riit­ta pa­la­si Várba­lo­giin Ruot­sis­ta, jos­sa hän oli viet­tä­nyt koko tal­vi­kau­den, ja mu­ka­na oli hä­nen si­sa­ren­sa Suo­mes­ta. Kol­me nais­ta mat­kal­la ke­vää­seen: teit­ten var­sil­la kuk­ki­vat jo for­syt­he­a­pen­saat ja en­sim­mäi­set man­te­li­puut, mag­no­li­oit­ten nu­put pul­lis­te­li­vat!

Teim­me os­tok­sia su­per­mar­ke­tis­sa Neu­sied­le­ris­sä, ruo­ka­kas­se­ja ker­tyi mon­ta, Rii­tan jää­kaap­pi oli tyh­jä. Itä­val­lan puo­lel­la en­nen ra­jaa on Halb­tur­nin kylä, siel­lä muis­tin, et­tä olem­me ker­ran os­ta­neet sak­san­päh­ki­nöi­tä yh­des­tä ta­los­ta. Päh­ki­nä­lei­pää oli­si mu­ka­va lei­poa, mut­ta omat päh­ki­nä­ni oli­vat lo­pus­sa. Mis­sä se talo oli­kaan? Riit­ta, jol­la on hyvä suun­ta­vais­to, muis­ti: tuo talo se on! Ta­lon au­to­tal­lis­ta pe­ruut­ti juu­ri au­to, ky­syin kul­jet­ta­jal­ta, hän vink­ka­si vie­res­sä is­tu­vaa vai­mo­aan.

– Päh­ki­nöi­tä on vie­lä, mut­tei suu­ria mää­riä.

Suu­ria mää­riä en tar­vin­nut­kaan; sain pus­sin, kiit­te­lin, mak­soin, läh­dim­me. Mies odot­ti kär­si­väl­li­ses­ti vai­mo­aan ja he start­ta­si­vat mat­kaan.

Työn­sin päh­ki­nä­pus­sin os­tos­kas­sii­ni ja aloin et­siä au­ton avain­ta. Mis­sä se oli? Ei tas­kus­sa, kä­si­lau­kus­sa, maas­sa, os­tos­ten se­kaan pu­don­nee­na, ei mis­sään! Se oli päh­ki­nöi­tä myy­neen nai­sen olo­huo­nees­sa! Ja hän läh­ti en­kä tien­nyt edes hä­nen ni­me­ään! En juu­ri ki­roi­le, mut­ta ta­ka­pen­kil­tä kuu­lui muu­ta­ma va­lit­tu är­rä­pää…

Ky­lä­kau­pas­sa tie­tä­vät nai­sen ni­men, sin­ne. Mut­ta kau­pan ovel­la oli lap­pu “tors­tai­na au­ki klo 8-12“. Äh! Viis­tos­ti vas­ta­pää­tä ka­dun toi­sel­la puo­lel­la on ky­län ka­pak­ka, seu­raa­va etap­pi. Et­si­mäm­me nai­sen iden­ti­tee­tis­tä mi­nul­la ei ol­lut muu­ta joh­to­lan­kaa kuin se, et­tä hän myi sak­san­päh­ki­nöi­tä ja et­tä hä­nen isän­sä oli ol­lut ky­lä­suu­ta­ri, niin hän oli ker­to­nut pari vuot­ta ai­em­min, kun os­tim­me hä­nel­tä päh­ki­nöi­tä.

Ka­pa­kas­sa is­tui tiu­kan sa­vu­pil­ven kes­kel­lä kol­me van­haa nais­ta kort­ti­pöy­däs­sä, yh­del­lä edes­sään kol­pak­ko pu­na­vii­niä, toi­sel­la olut­pul­lo. Myö­tä­tun­toi­ses­ti he kuun­te­li­vat ta­ri­na­ni ja pa­neu­tui­vat on­gel­maan.

– Ky­lä­suu­ta­rin ty­tär, tun­nen hä­nen poi­kan­sa, sa­noi yk­si nai­sis­ta, ot­ti kän­nyk­kän­sä ja soit­ti:

– Voit­ko an­taa äi­ti­si nu­me­ron?

– Äi­ti ei kyl­lä myy päh­ki­nöi­tä!

Joh­to­lan­ka oli siis vää­rä, poh­din­taa.

– Hei, tääl­lä­hän oli en­nen kak­si­kin suu­ta­ria!

Mut­ta sen toi­sen suu­ta­rin ty­tär­tä ei­vät nai­set tun­te­neet.

Ta­kai­sin au­ton luo. Kä­ve­lim­me ka­tua edes­ta­kai­sin, ta­lot tun­tui­vat ole­van tyh­jiä. Yh­des­tä ta­los­ta tuli ulos nai­nen ja ky­syi, mik­si par­ti­oim­me ka­dul­la, olem­me­ko eh­kä je­ho­van­to­dis­ta­jia. Hä­nel­tä sain vih­jeen, et­tä “päh­ki­nä­ta­lon“ ty­tär pa­lai­si töis­tä vii­den, puo­li kuu­den mais­sa. Odo­tel­tiin, kat­sel­tiin.

Sit­ten il­mes­tyi ka­dul­le mies, joka hän­kin kat­soi mei­tä ky­sy­väs­ti. Se­li­tin on­gel­man, hän raa­pi pää­tään, miet­ti ja to­te­si sit­ten, et­tä hä­nen au­ton­sa on ti­la­va, os­tos­tem­me li­säk­si me kaik­ki kol­me mah­tui­sim­me sii­hen ja hän oli­si val­mis vie­mään mei­dät Un­ka­riin, ko­ti­ky­lääm­me. Ta­va­rat pu­ret­tiin au­tos­ta­ni ja las­tat­tiin hä­nen au­toon­sa, läh­dim­me mat­kaan. Hän ker­toi, et­tei hän päh­ki­nä­kaup­pi­aan ka­dul­la asu­nut, mut­ta et­tä hä­nen van­ha isän­sä oli soit­ta­nut hä­nel­le ja pyy­tä­nyt tu­le­maan, kun “tääl­lä pyö­rii pari tun­te­ma­ton­ta nais­ta“. Hän­tä huo­les­tut­ti, mitä vai­mo sa­noi­si, jos nä­ki­si hä­net au­tos­sa kol­men vie­raan nai­sen kans­sa. Loh­du­tin: kol­me nais­ta on vaa­ra­ton­ta, tois­ta saat­tai­si ol­la, jos nai­sia oli­si vain yk­si! Mut­ta pe­ril­le Várba­lo­giin pää­sim­me. Au­to jäi ka­dul­le, lu­ki­ta­kaan en sitä voi­nut, kun ei ol­lut avain­ta…

An­noin tun­te­mat­to­mal­le aut­ta­jal­lem­me – muo­dol­li­nen esit­te­ly ei sii­nä hä­däs­sä tul­lut mie­leen – pu­he­lin­nu­me­ro­ni ja pyy­sin hän­tä soit­ta­maan, kun päh­ki­nä­ta­lon asuk­kaat pa­lai­si­vat ko­tiin. Ja hän soit­ti mel­ko pian: avain oli löy­ty­nyt, au­to lu­kit­tu.

Rii­tan au­to ei star­tan­nut, pit­kä sei­sos­ke­lu kyl­mäs­sä au­to­tal­lis­sa oli tyh­jän­nyt akun. Ys­tä­vä­ni Ilo­na ei ol­lut ko­to­na, en löy­tä­nyt ke­tään, joka oli­si vie­nyt mi­nut au­to­ni luo. Tuli pi­meä, on­gel­ma siir­tyi uu­teen päi­vään. Ja se päi­vä oli ko­lea, tuu­li­nen. Kun en vie­lä­kään ta­van­nut Ilo­naa, pää­tin lif­ta­ta Halb­tur­niin ja läh­din kä­ve­le­mään ky­lä­tie­tä Al­bert­kazmér­pusz­tan raja-ase­maa koh­ti. Mut­ta pu­re­va tuu­li pu­hal­si vas­taan ja mi­nun oli koh­ta luo­vut­ta­va tal­si­mi­ses­ta. Sei­soin sel­kä tuu­leen ja odo­tin vart­ti­tun­nin, mut­ta yk­si­kään au­to ei aja­nut ohit­se­ni. Luo­vu­tin.

Ky­läs­sä on vaa­ri, joka on jos­kus aut­ta­nut mi­nua käyn­nis­tä­mään ruo­hon­leik­ku­rin. Kä­ve­lin hä­nen ta­lol­leen. Hän ei ol­lut in­nos­tu­nut läh­te­mään aje­lul­le, oli per­jan­tai ja Or­ban pu­hui­si koh­ta te­le­vi­si­os­sa. Hei­tin huo­let­to­mas­ti jon­kin kriit­ti­sen kom­men­tin Or­ba­nis­ta, mut­ta se oli vir­he, vaa­ri on pa­la­va Or­ban-fani. Ta­jut­tu­a­ni sen ym­mär­sin pi­tää suu­ni kiin­ni ja sain kuin sain­kin kyy­din Halb­tur­niin. Kuun­te­lin mat­kal­la ylis­tys­virt­tä Or­ba­nis­ta, joka huo­leh­tii sii­tä, et­tei Un­ka­riin tule pa­ko­lai­sia; vaa­rin käyt­tä­miä ra­sis­ti­sia il­mauk­si­aan en ha­lua tois­taa. Mut­ta Halb­tur­niin pää­sin ja sain ta­kai­sin au­to­ni avai­men ja au­to­ni. Au­to on mi­nul­le kul­ku­vä­li­ne, en huo­leh­di sii­tä, en put­saa ja pu­lee­raa sitä, mut­ta mer­kil­li­sen rak­kaal­ta se van­ha Skoda-räp­pä­nä tun­tui, kun se hy­räh­ti käyn­tiin ja kään­si nok­kan­sa ko­ti­ky­lään päin.

Wien 20.3.2019

Mai­ja Asun­ta-Johns­ton