So­vin las­ten kans­sa, et­tä tänä il­mas­to­tai­kaa tih­ku­va­na tal­ve­na lu­em­me Tai­ka­tal­ven uu­del­leen.

– Sii­nä oli se lu­mi­he­vo­nen ja sit­ten se joku rat­sas­ti sil­lä jon­ne­kin, muis­taa kuu­si­vuo­ti­as.

Mi­nun piti vain lu­kea las­ten­kir­jaa, mut­ta pää­dyin­kin ih­mi­se­nä ole­mi­sen poh­din­toi­hin. Ihan par­hai­ta las­ten­kir­jo­ja täm­möi­set, jot­ka he­rät­tä­vät poh­din­to­ja!

Tai­ka­tal­vi ku­too lu­ki­jan mie­leen pal­jon ih­mi­se­nä tai mön­ki­jäi­si­nä ole­mi­sen mo­ni­mut­kai­sia ku­vi­oi­ta. Mi­nua eri­tyi­ses­ti lii­kaut­taa se, mi­ten kir­ja puo­lus­taa mei­tä vä­hän mö­rö­köl­lim­piä ih­mi­siä, jot­ka tyk­kääm­me kä­per­tyä omiin puu­hiim­me kai­kes­sa rau­has­sa.

Olen lu­ke­nut kir­jan lu­kui­sia ker­to­ja, mut­ta sil­ti se pää­si jäl­leen yl­lät­tä­mään. Olin unoh­ta­nut, mi­ten hie­non aja­tuk­sen Tove Jans­son oli sin­ne su­jaut­ta­nut: "Edes­sä oli pit­kä urak­ka, mut­ta pää­tös oli teh­ty. Ja se­hän on ai­na hyvä jut­tu." (Lai­la Jär­vi­sen suo­men­nus.)

Ei­kö ole­kin niin oi­val­ta­vas­ti ja tyh­jen­tä­väs­ti kir­joi­tet­tu ja suo­men­net­tu aja­tus pää­tök­sen te­ke­mi­ses­tä!

Tove Jans­son on saa­nut kah­teen virk­kee­seen tii­vis­tet­tyä pää­tök­sen teon vai­keu­den ja mer­ki­tyk­sen. Mikä hel­po­tus se on­kaan, kun saa teh­tyä pää­tök­sen.

Kos­ka mie­le­ni jo val­miik­si as­ka­roi pää­tök­sen­te­on kie­mu­rois­sa, kom­pas­tuin myös fan­ta­si­a­jät­ti­läi­ses­sä Taru sor­mus­ten her­ras­sa Tol­kie­nin kir­joit­ta­maan poh­din­taan päät­tä­mi­ses­tä: "Aloit­ta­ma­ton työ se kau­im­min kes­tää" (J.R.R. Tol­kien, suom. Kers­ti Juva ja Ei­la Pen­na­nen). Näin tuu­mi ho­bit­ti Sam Gam­gi van­han Ukon sa­no­neen.

Aloit­ta­mi­sen vai­keus. Oli kyse isom­mas­ta pää­tök­ses­tä tai ik­ku­nan pe­sus­ta, aloit­ta­mi­nen tun­tuu isoim­mal­ta pon­nis­tuk­sel­ta.

Sa­mai­nen Sam Gam­gi Taru sor­mus­ten her­ran kol­man­nes­sa osas­sa poh­tii: "Ei me ol­tais tääl­lä ol­len­kaan, jos oli­si tie­det­ty vä­hän enem­pi en­nen kuin läh­det­tiin." Tol­kien jat­kaa Sa­min suul­la koko kap­pa­leen mit­tai­sen poh­din­nan hy­vien ta­ri­noi­den syn­nys­tä, ai­nek­sis­ta ja on­nel­li­sis­ta tai su­rul­li­sis­ta lo­puis­ta sekä ki­teyt­tää vie­lä Frodo Rep­pu­lin suul­la:

" ... mut­ta ne jot­ka ovat ta­ri­nas­sa ei­vät sitä (lop­pua) tie­dä. Et­kä sinä tah­do­kaan hei­dän tie­tä­vän."

Pää­tök­sis­sä on myös se hie­nous tai han­ka­luus, et­tä ai­van var­mas­ti ei voi tie­tää, on­ko pää­tös lop­pu­jen lo­puk­si hyvä vai huo­no. Mi­hin ta­ri­naan tai elä­mään se joh­taa? Mitä seu­raa­muk­sia pää­tök­ses­tä tu­lee ole­maan?

Sa­maa pää­tös­tä seu­raa­vaa pit­kää tai­val­ta hei­jas­te­lee Tove Jans­so­nin lau­sah­dus Muu­mi­pei­kon tal­vi­tur­kin kas­vat­ta­mis­pää­tök­ses­tä. Huo­maan it­se huo­kaa­va­ni usein, ku­ten Sam Gam­gi, et­tä on­nek­si ei tien­nyt kuin­ka vai­val­lois­ta tämä on, muu­ten en oli­si aloit­ta­nut ol­len­kaan.

Has­sus­ti kävi muu­ten sii­nä ik­ku­noi­den pe­sus­sa. Pe­su­pää­tök­sen tein ja sain­kin yh­den ik­ku­nan kuu­rat­tua, mo­lem­min puo­lin, lo­put jäi­vät odot­ta­maan. Kuu­si­vuo­ti­as­kin toi pe­su­ai­ne­pul­lon­kin pois siel­tä olo­huo­nees­ta, oli tiel­lä lei­keis­sä. Kyl­lä­pä se au­rin­ko vie­lä pais­te­lee ja muis­tut­te­lee niis­tä li­kai­sis­ta ik­ku­nois­ta myö­hem­min­kin.