Näyt­te­li­jä Kai­ja Pa­ka­ri­nen ja muu­sik­ko Ta­pa­ni Rin­ne nousivat It­ti­pään la­val­le vvii­me ii­kon­lop­pu­na esi­tyk­ses­sä Su­loi­set tal­vi­päi­vät oli­vat yh­tä jä­nik­sen turk­kia. Se pe­rus­tui Sirk­ka Tur­kan ru­noi­hin ru­no­ko­ko­el­mas­ta Yö au­ke­aa kuin vil­ja (1978).

Esi­tyk­sen oh­jan­nut Riku Saas­ta­moi­nen va­lot­ti en­nen esi­tyk­sen al­kua sen koos­tu­van kol­mes­ta osas­ta; ot­teis­ta ru­nos­ta Hyvä ys­tä­vä, Ham­le­tin ta­ri­nas­ta sekä kuu­des­ta luon­to- ja rak­kau­sai­heis­ta ru­nos­ta.

Ru­nois­sa Pa­ka­ri­sen esit­tä­mä pää­hen­ki­lö muis­te­li kou­lu­ai­ko­ja leh­muk­sen lat­vas­sa, et­sis­keli mie­li­puo­lis­ta toc­ca­taa, seu­ra­si Ham­le­tin kas­va­tus­ta, poti ma­ha­kou­ris­tuk­sia ja nä­kö­häi­ri­öi­tä sekä vai­pui unoh­duk­siin.

Am­bient-jaz­zin ura­nuur­ta­ja ja Rin­ne­Ra­di­os­ta tut­tu Ta­pa­ni Rin­ne toi bas­sok­la­ri­ne­til­laan esi­tyk­seen ryt­miä, soin­tia sekä ää­ni­maa­il­maa.

Ylei­sö seu­ra­si noin tun­nin kes­tä­nyt­tä esi­tys­tä hie­vah­ta­mat­ta.

– Turk­ka ei ol­lut mi­nul­le en­tuu­des­taan tut­tu. Teks­ti ja esi­tys ava­si­vat yl­lät­tä­viä nä­ky­miä ja vä­läh­dyk­siä ih­mi­sen elä­mään. Ja kuo­le­maan. Mu­siik­ki tuki hie­nos­ti ru­no­ja ja lau­sun­taa. Sii­tä­kin avau­tui koko ajan uut­ta. Tyk­kä­sin ko­vas­ti, ker­toi Riit­ta Saik­ko­nen-Hei­no­nen.

– Mi­nul­le ei teks­ti ihan ai­na au­en­nut, kos­ka sii­nä oli niin eri­koi­sia kie­li­ku­via, mut­ta kuun­te­lin hir­ve­äs­ti tuo­ta Ta­pa­nin mu­siik­kia, puo­li­so Veli-Pek­ka Hei­no­nen sa­noi.

– Oli to­del­la hie­noa kuin­ka mo­ni­ker­rok­si­sia jut­tu­ja Ta­pa­ni pys­tyi luo­maan. Tuo hie­no bas­sok­la­ri­ne­tin soun­di, jo­hon pik­ku hil­jaa ra­ken­net­tiin edel­lis­ten pääl­le uu­sia ele­ment­te­jä. Mi­nus­ta juu­ri mu­siik­ki li­sä­si hie­nos­ti tun­nel­maa, Hei­no­nen ana­ly­soi.

Teks­ti ja esi­tys ava­si­vat yl­lät­tä­viä nä­ky­miä ja vä­läh­dyk­siä ih­mi­sen elä­mään.

Kai­ja Pa­ka­ri­nen oli ylei­sön hy­väs­tä vas­taa­no­tos­ta ilah­tu­nut. Hä­nen mu­kaan­sa Tur­kan ru­not ei­vät ole ru­no­ja pe­rin­tei­ses­sä muo­dos­sa.

– Proo­sa­ru­no on tosi hyvä sana niil­le. Teks­ti on niin tii­vis­ty­nyt­tä ja tark­kaan mie­tit­tyä, et­tä se tu­lee ru­nok­si. Ja mitä Sirk­ka Turk­ka vä­lit­tää sa­noil­la, Ta­pa­ni mu­sii­kin kaut­ta tuo nä­ky­väk­si, hän li­sää.

Jos jo­ta­kin hän esit­tä­jä­nä ha­lu­ai­si ru­no­te­ok­sen vä­lit­tä­vän, niin elä­män mo­ni­nai­suut­ta.

– Elä­män sy­vyys ja ilo ovat sa­maan ai­kaan läs­nä. Runo voi an­taa het­kit­täin myös ko­ke­muk­sen, et­tä kaik­ki on yh­tä.

Tur­kal­le myös luon­to­yh­teys on hy­vin mer­ki­tyk­sel­li­nen.

Pa­luu It­ti­pää­hän oli Kai­ja Pa­ka­ri­sel­le kuin oli­si ko­tiin tul­lut. Hä­net näh­tiin It­ti­pääs­sä vii­mek­si Hei­di Kön­gäk­sen oh­jaa­man Sand­ran pää­o­sas­sa. Se sai en­si-il­tan­sa vuon­na 2018.

– Tämä on ihan huip­pu­paik­ka. Tän­ne olis tosi kiva tul­la esiin­ty­mään uu­del­leen­kin.