Joku saat­taa tie­dus­tel­la pyö­rei­tä vuo­sia täyt­tä­väl­tä, mitä tar­koit­taa, kun ih­mi­nen täyt­tää 70 vuot­ta.

Juk­ka Lin­ko­lal­la on vas­taus val­mii­na.

– Se tar­koit­taa sitä, et­tä van­he­nee ja eh­kä hiu­kan tyh­me­nee ja lais­kis­tuu.

Het­ken mie­tin­nän jäl­keen hän li­sää:

– Saat­taa ol­la, et­tä myös vä­hän rau­hoit­tuu.

Ko­vin kum­moi­ses­ti ei seit­se­män ta­sa­kym­men­tä ole Lin­ko­lan elä­mää muut­ta­nut. Hy­väk­si puo­lek­si hän sa­noo, et­tä ni­ve­let ovat pa­rem­mas­sa kun­nos­sa.

– Sil­loin kun it­se olin pik­ku­poi­ka ja isä täyt­ti 50 vuot­ta, tun­tui sil­tä, et­tä hän oli ai­van ikä­lop­pu sii­nä vai­hees­sa. No, hän oli ol­lut rin­ta­mal­la­kin vii­si vuot­ta.  

Poh­dim­me het­ken suh­tau­tu­mis­ta van­huu­teen.

Lin­ko­la toi­voo, et­tä van­hois­ta ih­mi­sis­tä pi­det­täi­siin pa­rem­min huol­ta.  

– Sama kos­kee näi­tä toi­sia ää­ri­ryh­miä, eli lap­sia ja nuo­ria. Omaan elä­mää­ni olen ihan tyy­ty­väi­nen.  

Kir­joi­tan ja ko­e­tan saa­da val­miik­si ajois­sa.

Lin­ko­la on toi­mi­nut am­mat­ti­sä­vel­tä­jän kol­mi­sen­kym­men­tä vuot­ta. Työn al­la on ai­na jo­kin sä­vel­lys. Oop­pe­rat, te­at­te­rit, or­kes­te­rit ja elo­ku­va­oh­jaa­jat ym­pä­ri maa­il­maa ti­laa­vat hä­nel­tä sä­vel­lyk­siä.

– Sit­ten kir­joi­tan nii­tä ja ko­e­tan saa­da val­miik­si ajois­sa, sa­noo Lin­ko­la.

Juu­ri näi­nä päi­vi­nä val­mis­tui Tu­run fil­har­mo­ni­sel­le or­kes­te­ril­le sin­fo­ni­nen teos ni­mel­tään Cyc­lops, kyk­loop­pi. Teos ker­too Ve­nä­jän au­to­ri­tää­ri­ses­tä hah­mos­ta, joka ter­ro­ri­soi maa­il­maa ja tap­paa ih­mi­siä.

– Tämä hy­vin vai­kea maa­il­man­ti­lan­ne ai­heut­ti sen, et­tä ha­lu­sin kir­joit­taa sel­ke­äs­ti kan­taa­ot­ta­van te­ok­sen. Se on sä­vel­tä­jän maa­laus sii­tä, mitä kuu­lee täs­sä ajas­sa.

Te­ok­ses­sa si­tee­ra­taan muun mu­as­sa Uk­rai­nan kan­sal­lis­lau­lua. Suu­ri ja mah­ta­va sen si­jaan soi kään­tei­se­nä ir­vi­ku­va­na.

Ky­sees­sä on Lin­ko­lan mu­kaan gro­tes­ki ja ab­sur­di teos. Ai­ka mo­der­ni ja apo­ka­lyp­ti­nen, si­säl­tää so­ta­ko­nei­den jy­li­nää, pau­ket­ta ja räis­ket­tä. Mu­ka­na on myös vas­ta­koh­ta; lo­pus­sa soi kau­nis ja vil­pi­tön keh­to­lau­lu.  

– En ole var­maan iki­nä näin rank­kaa te­os­ta teh­nyt­kään, se kuu­los­taa vä­hän epä­lin­ko­lal­ta. Sii­nä on kui­ten­kin toi­voa, ai­na on toi­voa. Se pi­tää muis­taa.

Täl­lä het­kel­lä työn al­la on ti­laus Hel­sin­gin po­lii­si­soit­to­kun­nal­ta, te­ok­sen työ­ni­mi on Move on, eli liik­ku­kaa.

– Sii­tä saa sel­lai­sen fii­lik­sen, et­tä voi jal­ka vä­hän vi­pat­taa.

Sii­hen­kin löy­tyy heti vas­taus.

Sä­vel­tä­jän työ kuu­los­taa si­vus­ta­kat­so­jas­ta hel­pol­ta: tu­lee ti­laus, sit­ten hän te­kee sen mää­rä­a­jas­sa val­miik­si.

– Eni­ten se vaa­tii is­tu­ma­li­hak­sia. Nyt on ol­lut iha­na kesä ja vä­lil­lä voi pu­lah­taa ui­maan.

Sit­ten se klas­sik­ko­ky­sy­mys: mikä on elä­män tar­koi­tus?

Sii­hen­kin löy­tyy heti vas­taus.

– Se, et­tä yrit­tää kan­taa vas­tuu­ta ja on re­hel­li­nen it­sel­leen ja tie­ten­kin muil­le. Re­hel­li­syys it­sel­le ruok­kii ole­maan ylei­ses­ti re­hel­li­nen. Ih­mi­nen on ra­ken­net­tu sel­lai­sek­si, et­tä jos us­koo vaan huo­noa, niin sem­moi­nen ei tule pär­jää­mään kos­kaan. Sil­loin maa­il­ma me­nee ai­na huo­nom­paan suun­taan. Täy­tyy us­koa ai­na hy­vään.