Meri Val­ka­man tär­kein kir­joi­tus­ru­tii­ni on aa­mu­si­vu­jen kir­joit­ta­mi­nen.

– Joka aa­mu kei­tän kah­via ja kir­joi­tan aa­mu­si­vut, jot­ka ovat ta­jun­nan­vir­taa, päi­vä­kir­ja­mais­ta teks­tiä. Point­ti on, et­tä kaik­ki mitä on mie­len pääl­lä, tyh­jen­ne­tään pääs­tä pa­pe­ril­le. Sen jäl­keen voi kes­kit­tyä var­si­nai­seen työ­hön.

Aa­mu­si­vut ovat päi­vit­täi­nen ru­tii­ni riip­pu­mat­ta sii­tä, mikä vii­kon­päi­vä on ky­sees­sä.

– Ju­lia Ca­me­ro­nin al­ku­pe­räi­nen kon­sep­ti on, et­tä heti kun he­räät, ota kynä kä­teen, älä tee mi­tään muu­ta. Kir­joi­ta 20 mi­nuut­tia kä­sin il­man, et­tä kynä nou­see pa­pe­ris­ta, tar­ken­taa Val­ka­ma.

Hän kir­joit­taa aa­mu­si­vu­ja ny­kyi­sin myös läp­pä­ril­lä.

Val­ka­man ol­les­sa 5–6-luok­ka­lai­nen Län­si­har­jun ala-as­teel­la Lo­vii­sas­sa Nei­ti Et­si­vä -kir­ja­sar­ja teki suu­ren vai­ku­tuk­sen.

Vä­hän van­hem­pa­na hän ah­mi Agat­ha Chris­tiet ja myö­hem­min kaik­ki ruot­sa­lai­set dek­ka­rit, ku­ten Hen­ning Man­kel­lin ja Stieg Lars­so­nin te­ok­set.

Vin­has­sa yö­pöy­tä­lamp­pu­kir­ja­na Val­ka­mal­la on Ian McE­wa­nin uu­sin teos Mitä voim­me tie­tää.

Kun tul­laan re­si­dens­siin, oma ar­ki on jä­tet­ty ko­tiin.

– Se on iha­naa, et­tä ei tar­vit­se sää­tää mi­tään oman elä­män ar­ki­sia asi­oi­ta. Ei tar­vit­se miet­tiä, et­tä nuo tal­vi­vaat­teet pi­täi­si pes­tä ja pa­ka­ta kaap­piin ei­kä tar­vit­se miet­tiä, et­tä on­pa li­kai­set ik­ku­nat, vaan tääl­lä on mie­le­tön työ­rau­ha.

Jos­kus re­si­dens­sis­sä saa työs­ken­nel­lä ja asua yk­sin. Täl­lä ker­ral­la Vin­has­sa on pai­kal­la mui­ta­kin kir­jai­li­joi­ta, jol­loin re­si­dens­si­ai­ka on myös so­si­aa­li­nen ko­ke­mus.

– Olem­me kes­kus­tel­leet kir­joit­ta­mi­ses­ta ja kir­jois­ta, elä­mäs­tä yli­pään­sä. Juu­ri aa­mul­la pu­huim­me, et­tä oli­si­pa iha­naa, kun tämä kes­täi­si kuu­kau­den ei­kä vain vii­kon.

Sii­nä­kin sel­vi­tet­tiin sa­lai­suut­ta ja rat­ko­taan ar­voi­tus­ta.

Val­ka­ma työs­tää par­hail­laan his­to­ri­al­lis­ta ro­maa­nia, jos­ta hän ei ha­lua ko­vin­kaan pal­joa täs­sä vai­hees­sa ker­toa, jo­tain kui­ten­kin. Ky­sees­sä on kah­des­sa ai­ka­ta­sos­sa kul­ke­va ta­ri­na, joka pe­rus­tuu to­si­ta­pah­tu­miin.

Kir­ja il­mes­tyy syk­syl­lä 2027. Pro­jek­tis­sa on ol­lut myös hy­vin suu­ri taus­ta­työ.

– Olen ko­lun­nut eri­lai­sia ar­kis­to­ja ym­pä­ri Eu­roop­paa ja Eu­roo­pan ul­ko­puo­lel­la. Pel­käs­tään Stasi-ar­kis­ton ma­te­ri­aa­li on laa­juu­del­taan 13 000 si­vua, hän pal­jas­taa.

Äk­ki­sel­tään voi­si joh­to­pää­tel­lä, et­tä jo Val­ka­man esi­kois­ro­maa­nis­sa Si­nun, Mar­got (2021) oli hei­jas­tu­mia Nei­ti Et­si­väs­tä, sil­lä sii­nä­kin sel­vi­tet­tiin sa­lai­suut­ta ja rat­ko­taan ar­voi­tus­ta.

Eh­kä ei ole yl­lä­tys, et­tä Val­ka­ma tyk­kää kir­jai­mes­ta E.

– Olen ty­kän­nyt ai­na E- kir­jai­mes­ta, jol­la mo­lem­pien las­te­ni ni­met­kin al­ka­vat. E on jo­ten­kin läm­min.

Val­ka­ma poh­tii het­ken kou­luo­pe­tus­ta 1980-lu­vun ala-as­teel­la.

– Olim­me vii­meis­tä su­ku­pol­vea, jol­le on ope­tet­tu van­haa kau­no­kir­joi­tus­ta. Jo E:n kir­joit­ta­mi­nen van­hal­la kau­nol­la oli jo­ten­kin iha­naa. Sii­nä on lii­ke kä­del­lä ja tyk­kään sii­tä, mil­tä E vi­su­aa­li­ses­ti näyt­tää.

Teen asi­oi­ta, jot­ka ovat mi­nul­le hy­väk­si.

Täs­tä­kin voi vie­lä hiu­kan pu­hua: Val­ka­ma ker­too ole­van­sa her­käs­ti ad­dik­toi­tu­va.

– Se tar­koit­taa sitä, et­tä jään hel­pos­ti kouk­kuun asi­oi­hin ja vas­ta ai­kui­se­na olen op­pi­nut kään­tä­mään sen vah­vuu­dek­si. Teen asi­oi­ta, jot­ka ovat mi­nul­le hy­väk­si, ku­ten sa­lil­la käy­mi­nen, joo­ga ja pit­kät kä­ve­lyt. Tun­nen suur­ta isoa ai­na, kun kou­ku­tun jo­hon­kin, mikä te­kee mi­nul­le hy­vää.

Val­ka­ma ker­too, et­tä hä­nen on­nen­sa nuo­re­na oli erit­täin huu­me­vas­tai­nen ys­tä­vä­pii­ri.

– Jos näin ei oli­si ol­lut, oli­sin saat­ta­nut huo­noi­na vuo­si­na sor­tua jo­hon­kin sel­lai­seen, mikä oli­si voi­nut vie­dä men­nes­sään huo­nol­la ta­val­la.

Jos­kus kir­jo­jen lu­ke­mi­nen voi vie­dä ja­lat al­ta. Sil­loin pääl­le jää flow, jota on vai­kea kat­kais­ta.

– Ja kyl­lä kir­joit­ta­mi­nen­kin on ad­dik­toi­vaa, kun saa teks­tiä pa­pe­ril­le ja huo­maa, et­tä tä­hän voi ol­la tyy­ty­väi­nen. Flow-ti­las­sa voin kir­joit­taa 12-tun­ti­sia päi­viä ja unoh­taa edes syö­dä vä­lis­sä.