Iiris Laitsaari ja Elli Käkelä rännitysopissa Anuragin valtauksella.
Sirkku Somero
Kultaa, lättykestejä ja rakkautta – 33 kesää Lapissa
Anurag Lehtonen pakkaa alkukesästä Ruovedellä autoonsa vaatteet, keittiövarusteet, makuupussin, vaskoolit, kirveen ja lapion. Mukaan tulee tietokone, kirjoja ja pystykorva Mira. Edessä on jokakesäinen keikka Palsiin kullanhuuhdontavaltaukselle.
Pitkäaikainen kaivuukaveri pystykorvien mustalammas Mira.
Anurag Lehtonen
Läheiset kyselevät keväisin, että "ekkaissää ny lähre", mutta nykyisin perhe jo tietää, että mentävä on.
Aikaisemmin kyseltiin vielä "pärjääksää siällä".
– Mutta ei siinä auta nurkuminen, sanoo Anurag.
Pärjätty on, sillä Lappi on kutsunut jo 33 vuoden ajan. Ensimmäisen kerran Anurag liftasi sinne miehen perässä vuonna 1993. Osviittana oli Vasantilta kotiin Pispalaan jäänyt paperilappu, johon oli piirretty summittainen kartta valtauspaikalle.
Matka muutti Anuragin elämän suunnan: tuosta miehestä ja kullankaivajien elämäntavasta tuli kohtalo.
Luonto tarjoaa loputtomasti uusia yllätyksiä.
Anurag Lehtonen
Miksi palaat?
– Sitä en ole pystynyt ratkaisemaan. Olen tutkinut naiskullankaivajien vastauksia ja löytänyt kolme syytä: kulta, luonto ja yhteisö, vasta Anurag.
Palsissa naapurit ovat lähellä. Pidetään lättykestejä, päivitetään kultasaaliit, aina löytyy juttukaveri. Oleellista on myös naapuriapu, kaikkea ei tarvitse itse osata.
– Tulee semmoisia tenkkapoita. Kun itseltä alkoi trakaan kolmen tuuman pumppu, menin naapuriin ja pyysin, että voitko tulla auttamaan.
Valtauksilla Anuragilta kysytään apua asioissa, joissa tarvitaan kirjallista osaamista. Myös talkoita hän on hyvä järjestämään.
– Viime vuonna Sotajoentie oli yhdestä paikasta huonossa kunnossa, oli iso kivi pystyssä eikä siitä pääseet eräretkeilijät eivätkä kullankaivajat. Järjestin tietalkoot, saatiin kivi pois ja maata päälle.
Iiris ja Elli Anuragin (keskellä) rännitysopissa.
Päivi Käkelä
Lappiin vetää myös luonto.
– Sen kanssa sovussa pitää pystyä elämään, sanoo Anurag.
Vaikka kokemusta jo on, yllätyksiä tulee joka päivä.
– Yhtenä aamuna heräsin kauheaan ryskeeseen, mietin, että onko karhu tullut kolistelemaan kämpän reunaa. Se olikin pikkuinen jänis, joka meni turvaan ja tärisi kämpän lattian alla. Männynlatvasta lähti piekana tai haukka, en kerinnyt näkemään, kertoo Anurag.
Karhuja hän ei ole koskaan nähnyt, vaikka todennäköisesti niitä lähisuolla on liikkunut. Lähistöllä on ammuttukin yksi.
– Kai nekin tuolta kurkkii, mutta minä en niitä näe.
Mikä on suurin löytösi?
– Se painaa 75 kiloa ja sillä on ihmisen nimi.
Vasant, aviomies, jonka sairaudelle menetettyään Anurag on jatkanut kullankaivuuta yksin.
Nykyään apumiehenä valtauksella on serkku Sami.
Kun kultasaaliista kuitenkin aina tivataan, Anurag on keksinyt vakiovastauksen: alle kilo kesässä. Miten paljon alle, se jää kuulijan arvattavaksi.
– En ole löytänyt suuria mötkäleitä, 5 grammanen hippu on suurin. Se on mulla edelleen.
Mutta suurin löytö, se 75-kiloinen Vasant, kulkee jokaisen auringonlaskun hetkessä Jääskeläisen suolla.


