Kir­jai­li­ja ja pi­a­nis­ti Han­na Tuo­mi­nen on is­tu­nut vii­kon tii­viis­ti työ­pöy­dän ää­res­sä Vin­han kir­ja­kau­pan ylä­ker­ran sa­lon­gis­sa kir­joit­ta­mas­sa.

Kah­den ru­no­kir­jan (Kaik­ki vesi kä­del­lä (2020) ja Itik­ka­ral­li (2021) jäl­keen te­keil­lä on en­sim­mäi­nen ro­maa­ni. Se on bi­o­fik­tio Mary Gal­len-Kal­le­las­ta.

Bi­o­fik­tio eli elä­män­ker­ta­ro­maa­ni on hen­ki­lön elä­män­vai­heis­ta ker­to­va ro­maa­ni, jos­sa pää­hen­ki­lös­tä ole­mas­sa ole­vaa fak­ta­tie­toa yh­dis­te­tään fik­tii­vi­seen ai­nek­seen.

Siir­ty­mi­nen ru­nois­ta kau­no­kir­jal­li­suu­teen on ol­lut Han­na Tuo­mi­sel­le iso as­kel uu­teen.

– It­se muu­sik­ko­na miet­tii vä­hän si­ten, et­tä on soit­ta­nut jo­tain pien­tä pi­a­no­sar­jaa ja nyt on­kin sin­fo­nia ky­sees­sä, hän mää­rit­te­lee siir­ty­mää.

Mik­si Mary Gal­len-Kal­le­la (1868–1947)?

– Kä­vin jo muu­ta­ma vuo­si sit­ten mie­he­ni kans­sa Tar­vas­pääs­sä. Olin vä­hän mie­les­sä­ni jo ha­ke­nut sel­lais­ta his­to­ri­al­lis­ta hen­ki­löä ja aja­tel­lut, et­tä oli­si tosi kiin­nos­ta­vaa ko­keil­la ro­maa­nia, Han­na Tuo­mi­nen aloit­taa.

– Siel­lä Tar­vas­pääs­sä se is­ki heti, Ma­ryn hah­mo. Löy­sin siel­tä niin pal­jon tart­tu­ma­pin­taa.

Tuo­mi­nen on pi­a­nis­ti Ma­ryn lail­la, teh­nyt kä­si­töi­tä, ol­lut per­heen­sä kans­sa Af­ri­kas­sa ku­ten Gal­len-Kal­le­lat...

– Sen jäl­keen en sit­ten enää har­kin­nut ke­tään muu­ta. Se tun­tui ta­val­laan ihan il­mi­sel­väl­tä.

Vaik­ka pää­hen­ki­lön va­lin­ta oli Tuo­mi­sel­le sel­vä, on se vä­lil­lä mie­ti­tyt­tä­nyt ja hir­vit­tä­nyt­kin, sen ver­ran mer­kit­tä­väs­tä his­to­ri­al­li­ses­ta hen­ki­lös­tä on kyse.

– Mut­ta sit­ten kun olen men­nyt Ma­ryn hah­mon taak­se tai vie­rel­le, niin pär­jään jo­ten­kin.

Kir­jai­li­ja­na hän ha­lu­aa tuo­da myös Suo­men tai­teen kul­ta­kau­teen li­sää nais­nä­kö­kul­maa.

– Sitä ei ole vie­lä­kään lii­kaa. Nämä nai­set ja eten­kin Mary oli us­ko­mat­to­man lah­ja­kas, us­ko­mat­to­man kär­si­väl­li­nen. Ku­ten Ak­se­li Gal­len-Kal­le­la it­se­kin on sa­no­nut, hä­nen tai­teen­sa ei oli­si ol­lut mah­dol­lis­ta il­man Ma­ryn tu­kea ja konk­reet­tis­ta apua. Täl­lai­nen hen­ki­lö an­sait­see tul­la va­lo­te­tuk­si.

Ku­ten Ak­se­li Gal­len-Kal­le­la it­se­kin on sa­no­nut, hä­nen tai­teen­sa ei oli­si ol­lut mah­dol­lis­ta il­man Ma­ryn tu­kea ja konk­reet­tis­ta apua.

Han­na Tuo­mi­nen vie­rai­li ke­säl­lä Ruo­ve­del­lä Ak­se­li ja Mary Gal­len-Kal­le­lan nuo­re­na kuol­leen esi­kois­tyt­tä­ren Im­pi Mar­ja­tan (1891–1895) hau­dal­la. Ka­le­lan tien pääs­sä poi­ke­tes­saan vas­tas­sa oli yl­lät­tä­en Jan­ne Gal­len-Kal­le­la-Sirén.

– Sit­ten täy­sin ex-tem­po­re – mis­tä minä olen to­del­la us­ko­mat­to­man läm­pi­mäs­ti kii­tol­li­nen – hän esit­te­li Ka­le­lan meil­le. Se oli to­del­la­kin sa­noin­ku­vaa­ma­ton het­ki. En ol­lut ku­vi­tel­lut, et­tä oli­si edes mah­dol­lis­ta pääs­tä Ka­le­laan, mut­ta kun se ta­pah­tui ja siel­lä oli, niin tot­ta kai se oli ins­pi­roi­vaa. Sain to­del­la pal­jon tuul­ta pur­jei­siin sii­tä.

Mary Gal­len-Kal­le­las­ta on kir­joi­tet­tu yk­si laa­ja elä­män­ker­ta, He­le­na Ruus­kan Mary Gal­len-Kal­le­la, Oli­sit vil­liä vil­lim­pi (2021). Se on yk­si tär­keim­mis­tä kir­jal­li­sis­ta läh­teis­tä, joi­ta Tuo­mi­nen käyt­tää omas­sa kir­jas­saan.

– Mi­nun läh­tö­koh­ta­ni on kui­ten­kin sil­lä lail­la eri­lai­nen, et­tä minä ha­lu­an läh­teä Ma­ryn tun­ne­maa­il­mas­ta kä­sin. Tot­ta kai to­del­li­set ta­pah­tu­mat ovat poh­ja­na, ai­ka­kau­det ja to­del­li­nen elä­mä, mut­ta mitä Ma­ryn pään si­säl­lä on ol­lut, on ku­vi­tel­tua.

Yk­si tär­keä läh­de on myös Ka­le­va­la. Se on an­ta­nut ra­ken­nus­pa­li­koi­ta kir­jan toi­seen ta­soon, mis­sä Mar­jat­ta-ty­tär liik­kuu myyt­ti­ses­sä ka­le­va­lai­ses­sa maa­il­mas­sa.

Tuo­mi­nen on tu­tus­tu­nut myös per­heen ko­ko­el­ma-ar­kis­toon Gal­len-Kal­le­la mu­se­os­sa.

– Se on ol­lut kä­sit­tä­mä­tön aar­re­ait­ta. Siel­lä me­nee myös ta­val­laan toi­seen maa­il­maan. Tun­tuu, et­tä ai­ka py­säh­tyy.

Siel­lä ovat ol­leet Ma­ryn nuo­tit mer­kin­töi­neen, re­sep­ti­kir­jat, päi­vä­kir­jat ja al­ma­na­kat...

Biofiktiivisessä kirjassa käytetään sekä faktaa että fiktiota. Lähteinä Hanna Tuomisen "Sormet sormien lomahan" -kirjassa on käytetty muun muassa Helena Ruuskan Mary Gallen-Kallelasta tekemää elämänkertaa, Kalevalaa sekä lukuisia muita kirjoja Akseli Gallen-Kallelasta ja Kalelasta.

Anu Kuivasmäki

Mary Gal­len-Kal­le­la oli Tuo­mi­sen mu­kaan sekä Mart­ta- et­tä Ma­ria-hah­mo, kä­te­vä per­hee­ne­män­tä ja tai­tei­li­ja.

– Hän piti käy­tän­nön ar­kie­lä­mäs­sä per­het­tä pys­tys­sä, mut­ta oli elin­tär­keä Ak­se­lil­le myös muu­sa­na. Ak­se­li maa­la­si Ma­rys­tä ihan mie­let­tö­män mää­rän ku­via. Hei­dän rak­kaus­ta­ri­nan­sa oli myös to­del­la syvä ja in­ten­sii­vi­nen, Tuo­mi­nen luon­neh­tii.

Ajal­li­ses­ti kir­ja liik­kuu Ma­ryn ja Ak­se­lin avi­o­lii­ton al­ku­a­jois­sa. Tär­ke­äk­si hah­mok­si kir­jas­sa on nou­se­mas­sa esi­kois­ty­tär Mar­jat­ta.

–  He ei­vät iki­nä pääs­seet yli Mar­ja­tan kuo­le­mas­ta. Se oli tie­tyn­lai­nen ve­den­ja­ka­ja hei­dän elä­mäs­sään. Se oli heil­le val­ta­va shok­ki ja jär­ky­tys.

Im­pi Mar­jat­ta kuo­li Ruo­ve­del­lä ja on hau­dat­tu Ruo­ve­den kirk­ko­maa­han. Ak­se­li Gal­len-Kal­le­la oli mat­koil­la Ber­lii­nis­sä ei­kä pääs­syt hau­ta­jai­siin.

– Hän­hän ei pys­ty­nyt me­ne­mään hau­dal­le­kaan vuo­siin sen jäl­keen kun hän oli tääl­lä Ka­le­las­sa. Ja hä­nen tai­teen­sa –  mi­ten pal­jon se muut­tui Mar­ja­tan kuo­le­mas­ta!

Kir­jan työ­ni­mi on Sor­met sor­mien lo­ma­han.

– Se on suo­ra lai­naus Ka­le­va­las­ta ja viit­taa kol­meen suun­taan; en­sin­nä­kin Ma­ryn pi­a­nis­miin, jos­sa hän konk­reet­ti­ses­ti lait­toi sor­met sor­mien lo­maan. Toi­sek­si Ak­se­lin ja Ma­ryn sy­vään rak­kau­teen. Ja kol­man­nek­si tie­tys­ti Ka­le­va­laan, joka oli per­hees­sä py­hän kir­jan ase­mas­sa, Han­na Tuo­mi­nen va­lot­taa.

Kir­jan val­mis­tu­mi­sen ai­ka­tau­lus­ta Tuo­mi­nen ei osaa vie­lä lu­va­ta mi­tään. Te­ke­mis­tä vie­lä on. Ei­kä kus­tan­ta­jaa­kaan vie­lä ole. Ai­ka näyt­tää.

Läppäri salongin pöydällä on täyttynyt tekstistä kun ulkosalla on paukkunut pakkanen. Salongin toisesta ikkunasta on voinut nähdä kirkon ja kirkkomaan, joka liittyy Mary Gallen-Kallelasta kertovaan kirjaan.

Anu Kuivasmäki

Viik­koa Vin­han re­si­dens­sis­sä Tuo­mi­nen ku­vaa iha­nak­si kor­ke­an pai­kan lei­rik­si.

– Tämä on ol­lut lois­ta­va viik­ko. On saa­nut kes­kit­tyä pel­käs­tään kir­joit­ta­mi­seen. Ja mi­nun ta­pauk­ses­sa­ni, et­tä saan ol­la tääl­lä Ruo­ve­del­lä.

Sää­kin on Tuo­mi­sen mie­les­tä ol­lut oi­val­li­nen.

– Mikä us­ko­ma­ton tuu­ri, et­tä sain nämä mie­let­tö­mät pak­ka­set ja tä­män tal­vi­ke­lin, kos­ka heil­lä­hän riit­ti sitä kyl­myyt­tä ja tal­vea siel­lä Ka­le­las­sa. On voi­nut aja­tel­la, et­tä siel­tä se Mary hiih­ti vaik­ka Mar­ja­tan hau­dal­le.