Kitti Mikola.
Kitti Mikola.
Kolumni
Joka vuosi, jonakin päivänä, se on yhtäkkiä tullut. Aina minä hämmästyn yhtä paljon. Se on tääl lä taas. Melkein voi kuulla ”poks”, ja siinä se on. Kevät. Yhtäkkiä on niin paljon hämmästeltävää.
Miten kaikella voi olla niin hyvä muisti. Melkein ymmärrän, että lehtipuut tuntevat, kun niiden on aika alkaa pullistella lehtisilmujaan. Lämpöhän siitä kertoo niille.
No, lämpöhän tietysti kaiken muunkin herättää. Mutta miten ihmeessä yksi kumpareen taakse joskus eksynyt narsissin sipuli muutaman ystävänsä kanssa kestää yksinäisen kylmän talvensa ja puhkeaa hehkumaan juuri oikeaan aikaan. Ne eivät näy minnekään. Kukahan on ne siihen pikku koloonsa istuttanut.
Minä vain tiedän, että ne ilmestyvät sinne, ja käyn aina keväällä tarkistamassa, ovatko ne heränneet. Saan muutaman niistä sisälle muistuttamaan kevään tulleen.
Kohta keltaiset pienet leskenlehden kukat eräässä pelto-ojassa vaihtuvat kulleroihin, jotka viipyvät vain hetken. Tiedän aina odottaa niitä ja käyn tarkistamassa niiden kotipaikan, että ehdin nähdä ne.
Pikkuruiset sinisilmäiset skillat, kauan sitten sinne tänne nurmikolle istutetut, valloittavat pieninä lampina nurmikkoa. En voi siistiä sitä julmasti ruohonleikkurilla ennen kuin ”lammet” ovat hävinneet. Samoin saavat kukkia rauhassa hentoiset käenrieskat, jotka ovat myös ensimmäisiä uskaliaita maasta ulos kurkistajia talven jälkeen.
Ennen kuin ensimmäiset runsasääniset aamukonsertit pääsevät kaikkien laulajiensa saavuttua täyteen riemuunsa, voin kuulla yksittäiset airuet ensimmäisiä eriäänisiä, erisävyisiä puhaltimia töräyttelemässä.
Yksi todellinen puhallin on kaulushaikaralla, pullealla ruskeankirjavalla soittajalla. Sen soitto ei soi. Se on kuin puhallus tyhjään pulloon. Mutta se on niin kuuluva, että se on varsinainen soolo keskellä kaikkea muuta.
Kurkien tuloa en koskaan näe. Syksyllä näen jopa satapäisten kurkiaurojen poistuvan kohti etelää, mutta keväällä en näe niitä. Voin kuulla jostakin yksinäisiä ääniä, mutta en näe. Nyt näen vain yksinäisen kurjen vaeltelevan pellolla, tai lentävän. Miksi se on yksin? Sillä lienee oma tarinansa, joka on sen ikioma salaisuus.
Yksi yksinäinen joutsen saapuu myös järvelle aina kesäksi. Sen puoliso lensi sähkölankoihin vuosia sitten ja kuoli. Uutta kumppania ei yksin jäänyt ole halunnut. Joutsenet ovat yksiavioisia.
Kohta saapuvat tervapääskyt. Sinä päivänä alkaa kesä. Ne tulevat niin, että jonakin päivänä ne vain ovat lentämässä pihan yläpuolella kirskuen. Keväällä ne majoittuvat aaltomineriittikattomme rivitaloasuntoihin. Istun usein iltaisin parvekkeellamme, kun ne kiitävät yhtenä suurena kirskuvana parvena kiertäen taloa.
Syksy on tullut sinä päivänä, kun ne kaikki ovat yhtäkkiä kadonneet.
Tunnen silloin itseni yksinäiseksi.
Nyt näen vain
yksinäisen kurjen vaeltelevan pellolla, tai lentävän.
Miksi se on yksin?
Luetuimmat
Tuoreimmat
Vaahtoava koski Pihlajalahdella.
Esko Lahtinen
Pidetään valot päällä, Ruovesi!
Sirkku Somero
Uutiset
Elämänmeno
Kulttuuri
Pääkirjoitus
Kolumnit
Blogit
Kirkonkellot
Yleisöltä
Lukijan kuva
Jätä ilmoitus Ruovesi-lehteen
Ruovesi-lehden mediakortti
Jätä ilmoitus Teisko-Aitolahti-lehteen
Teisko-Aitolahti-lehden mediakorttii
Pohjoisviitta-lehden mediakorttii
Rekisteriseloste
Tilaa Ruovesi-lehti
Osoitteenmuutos Ruovesi-lehti
Tilaa Teisko-Aitolahti
Osoitteenmuutos Teisko-Aitolahti
Ruoveden Sanomalehti Oy • Honkalantie 2 • 34600 Ruovesi •
Puh. 03 476 1400 • Rekisteriseloste