Kart­ta­pal­lo­ni pin­nal­le oli piir­ret­ty Itä-Sak­sa ja Län­si-Sak­sa. Näil­lä tie­doil­la kä­vin kou­lu­ni ja sain kä­si­tyk­sen sii­tä, mi­ten maa­il­ma ma­kaa.

Muis­tan häm­men­nyk­se­ni, kun ta­ju­sin, et­tä kart­ta­pal­lo ei ole ikui­nen: val­ti­oi­ta syn­tyy ja kuo­lee ja ra­jo­ja ve­de­tään uu­sik­si. Oli kuin sym­bo­lis­ta, et­tä leik­kien tii­mel­lyk­ses­sä pu­do­tin mo­ni­vä­ri­sen kart­ta­pal­lon kir­ja­hyl­lys­tä ja se ha­jo­si sä­pä­leik­si.

Kun kuu­lin en­sim­mäi­sen ker­ran hu­hua, et­tä Ber­lii­nin muu­ri mur­tuu, en voi­nut us­koa sitä to­dek­si. Asuin opin­to­je­ni ta­kia Mos­ko­vas­sa ja seu­ra­sin vain sa­tun­nai­ses­ti tv-uu­ti­sia, ne kun tup­pa­si­vat ole­maan hy­vin vä­hän ar­ke­a­ni kos­ket­ta­via ra­port­te­ja Neu­vos­to­lii­ton ja Poh­jois-Ko­re­an kan­san­ta­lou­den saa­vu­tuk­sis­ta.

Vaik­ka te­le­vi­si­on ly­hy­et uu­tis­fil­min pät­kät näyt­ti­vät, et­tä muu­ril­la ol­laan ja häs­säk­kä on kova, sain vas­ta mo­nen päi­vän ku­lut­tua var­mis­tuk­sen ko­ti­maas­ta sii­tä, mitä on ta­pah­tu­nut. En­hän voi­nut soit­taa pi­ka­pu­he­lua kän­ny­käl­lä, vaan piti ti­la­ta ul­ko­maan­pu­he­lu pu­he­lin­kes­kuk­sen kop­piin mon­ta päi­vää etu­kä­teen. Myös­kään kat­so ne­tis­tä -käs­kyä ei voi­nut nou­dat­taa, en­kä enää muis­ta, mitä Krem­lil­le us­kol­li­nen leh­dis­tö ker­toi vä­hil­lä ja mus­ta­val­koi­sil­la si­vuil­laan ta­pah­tu­mis­ta.

Ber­lii­nin muu­ria on muis­tel­tu ah­ke­raan, kun sen ha­jo­a­mi­ses­ta tuli vii­me vii­kon­lop­pu­na ku­lu­neek­si 30 vuot­ta. Nyt aja­tel­laan, et­tä ta­pah­tu­mat ai­heu­tui­vat vää­rin­kä­si­tyk­ses­tä, jon­ka seu­rauk­se­na tu­han­net ih­mi­set ryn­tä­si­vät muu­ril­le ja sak­sa­lai­set vel­jet toi­sis­taan erot­ta­nut be­to­ni­jär­kä­le lu­his­tui pala pa­lal­ta. Seu­ra­va­na vuon­na kar­tal­le mer­kit­tiin uu­del­leen yh­dis­ty­nyt Sak­sa.

Ny­ky­nuor­ten tu­le­vai­suu­den uhat ki­tey­ty­vät täl­lä het­kel­lä pal­jol­ti il­mas­to­ah­dis­tuk­seen. Mik­si mi­kään kan­nat­taa, kun kaik­ki päät­tyy lo­pul­ta tu­hoon?

Sa­man­su­kuis­ta ydin­las­keu­ma-ah­dis­tus­ta koin ai­koi­na­ni ym­pä­ris­tö­o­pin tun­neil­la 70-lu­vun lo­pul­la. Ruu­tu­vi­hon si­vuil­le piir­ret­tiin pian tu­le­van ydin­las­keu­man kul­ku. Vä­es­tön­suo­jia oli syy­tä ra­ken­taa ja elin­tar­vik­kei­ta hank­kia va­ras­toon, kos­ka oli väis­tä­mä­tön­tä, et­tä las­keu­ma osuu juu­ri mei­dän pääm­me pääl­le.

Lo­ka­kui­ses­sa Hel­sin­gin Sa­no­mien haas­tat­te­lus­sa kirk­ko­neu­vos ker­toi toi­pu­neen­sa pit­kään nuo­ruu­ten­sa he­rä­tys­liik­kees­tä vii­des­läi­syy­des­tä, jon­ka op­pien mu­kaan maa­il­man­lo­pun piti tul­la kol­man­nes­sa maa­il­man­so­das­sa 1988. Näin tark­kaa ajan­koh­taa en muis­ta rip­pi­kou­lui­äs­sä kuul­lee­ni, mut­ta jaan sil­ti sa­man ko­ke­muk­sen.

Vaik­ka kart­ta­pal­lo näyt­tää ha­jo­a­van ja maa­il­mat mur­tu­van, us­kon sil­ti van­kan toi­veik­kaas­ti, et­tä myös po­si­tii­vi­nen lop­pu­tu­le­ma on edel­leen mah­dol­li­nen.

Piti ti­la­ta
ul­ko­maan­pu­he­lu mon­ta päi­vää
etu­kä­teen.

Muis­tan häm­men­nyk­se­ni, kun ta­ju­sin, et­tä kart­ta­pal­lo ei ole ikui­nen.