Vas­toin ta­po­ja­ni ava­sin sun­nun­tai­na aa­mu­päi­väl­lä te­le­vi­si­on kat­so­ak­se­ni tal­viur­hei­lu­kil­pai­lu­ja, kun kuu­lin ra­di­os­ta, et­tä Lee­vil­lä oli me­nos­sa pu­jot­te­lu­ki­sa. Löy­sin ka­na­van, ja ai­van oi­kein: su­mui­nen Le­vin rin­ne Fin­nai­rin mai­nok­si­neen täyt­ti ruu­dun.

Pu­jot­te­lu ei ole lem­piur­hei­lu­la­ji­ni, mi­nua suo­ras­taan kiu­saa se, mi­ten mie­het suih­ki­vat kep­pien vä­lis­tä, näyt­tää sil­tä kuin ke­pit suo­ras­taan piis­kai­si­vat hei­tä. Kos­ka tä­män sun­nun­tain ki­sois­sa ei ol­lut suo­ma­lai­sia, joi­ta oli­sin mie­les­sä­ni voi­nut kan­nus­taa, peu­ku­tin itä­val­ta­lai­sil­le, mut­ta kär­keen ei heis­tä ku­kaan si­joit­tu­nut.

En­nen sai Itä­val­las­sa kat­sel­la mä­en­las­kua pai­kas­ta ni­mel­tä Laa­ti. Joku on var­maan ker­to­nut se­los­ta­jil­le, et­tä pai­kan nimi ään­ne­tään Lah­ti, niin kum­mal­li­sel­ta kuin se heis­tä tun­tuu­kin: sak­san kie­les­sä ei h-kir­jain­ta ään­ne­tä, el­lei sen edel­lä ole c-kir­jain­ta. Esi­mer­kik­si sana ´opet­ta­ja´, Leh­rer, ään­ne­tään ´lee­rer´.

Kun lap­se­ni oli­vat pie­niä, meil­lä oli ta­pa­na seu­ra­ta uu­den­vuo­den­päi­vä­nä mä­en­las­kua Gar­misch-Par­ten­kirc­he­nis­tä, ki­sat kuu­lui­vat yk­sin­ker­tai­ses­ti sen päi­vän tun­nel­maan. Puu­hai­lin juu­ri keit­ti­ös­sä, kun tyt­tä­re­ni huu­si:

-–Äi­ti, äi­ti, tu kat­toon, ne sa­noo, et­tä suo­ma­lai­nen Ili­pu­li hyp­pää koh­ta!

Niin „ne“ sa­noi­vat, mut­ta epäi­lin, et­tei sel­lais­ta suo­ma­lais­ta ur­hei­li­jaa voi ol­la. Olin vää­räs­sä: suo­ma­lai­nen Yli­pul­li oli hyp­py­vuo­ros­sa! Mi­ten hy­vin se hyp­py meni, sii­tä mi­nul­la ei näin vuo­sien pe­räs­tä ole enää aa­vis­tus­ta­kaan.

Jo­kai­ses­sa kie­les­sä on omat ään­tä­mis­sään­tön­sä. Kes­ti jon­kin ai­kaa op­pia un­ka­rin kie­len ään­tä­mi­nen, alus­sa en edes tien­nyt, et­tä ko­ti­ky­lä­ni nimi Várba­log ään­ne­tään Vaar­ba­log pu­hu­mat­ta­kaan sii­tä, et­tä oli­sin osan­nut ään­tää sil­loi­sen ko­ti­ka­tu­ni ni­men, Fels­za­ba­dulás ut­ca (= Va­pau­tuk­sen katu). Sii­hen ai­kaan, vuon­na 1994, jo­kai­sen ky­län pää­ka­tu oli Va­pau­tuk­sen katu, sit­tem­min nämä ka­dut on muu­tet­tu Fö ut­cik­si eli Pää­ka­duik­si.

Sa­mas­ta syys­tä mi­nul­la oli aluk­si on­gel­mia os­tok­sia teh­des­sä­ni. Kat­soin sa­na­kir­jas­ta sa­nan ´ka­nan­mu­na´, kun ha­lu­sin lei­poa ka­kun, ja ky­lä­kau­pas­sa pääs­tin yl­pe­ä­nä suus­ta­ni sa­nan ´to­jas´, mut­ta myy­jä tui­jot­ti mi­nua ym­mäl­lään. Tois­tin: to­jas, hän ko­haut­ti har­tei­taan. Vas­ta ele­kiel­tä käyt­tä­en, kot­kot­ta­en ja kaa­kat­ta­en, sain kuin sain­kin os­tos­kas­sii­ni ka­nan­mu­na­ken­non. Ko­to­na se­la­sin un­ka­rin kie­len op­pi­kir­jaa­ni ja sain sel­vil­le, et­tä sa­nan ´to­jas´ lop­pu-s on lau­sut­ta­va suhu-äs­sä­nä, siis kun­nol­la su­his­tel­len. Juu­ri nämä su­hi­se­vat ja soin­nil­li­set äs­sät ta­val­lis­ten äs­sien ohel­la ovat yk­si un­ka­rin kie­len vai­keus, ai­na­kin meil­le suo­ma­lai­sil­le, jot­ka pär­jääm­me kie­les­säm­me yh­del­lä ai­no­al­la äs­säl­lä.

Pa­laan ni­miin, ne ovat jos­kus vai­kei­ta sil­le, joka ei tun­ne ky­sei­sen kie­len sään­tö­jä. Ja mi­ten vaik­ka­pa ur­hei­lu­se­los­ta­ja voi­si­kaan tun­tea kaik­kien niit­ten mait­ten kiel­ten ään­tä­mi­sen, joit­ten edus­ta­jien ni­miä hän jou­tuu se­los­tuk­sis­saan pu­dot­te­le­maan. Ei ih­me, et­tä ni­met Mä­kä­räi­nen ja Ky­mä­läi­nen tuot­ta­vat on­gel­mia itä­val­ta­lai­sel­le se­los­ta­jal­le.

Ker­ran Itä­val­lan ra­di­os­sa pu­hut­tiin kuu­lui­sas­ta suo­ma­lai­ses­ta ru­noi­li­jas­ta Ai­no Lai­nos­ta, mie­hes­tä, jon­ka sä­keet elä­vät, vaik­ka hän on ai­ko­ja sit­ten kuol­lut. Kes­ti se­kun­nin pari en­nen kuin ta­ju­sin, ke­nes­tä oli kyse: Ei­no Lei­nos­ta­pa tie­ten­kin! Ee­ii-dif­ton­gi ään­ne­tään sak­san kie­les­sä ai:ksi, ja niin Ei­nos­ta tu­lee Ai­no ja Lei­nos­ta Lai­no.

Oman­kin ni­me­ni kans­sa mi­nul­la on on­gel­mia niin Itä­val­las­sa kuin Un­ka­ris­sa­kin. Jos­kus sa­non pu­he­li­mes­sa esi­mer­kik­si ham­mas­lää­kä­rin ai­kaa va­ra­tes­sa­ni käy­tän­nön syis­tä vain ni­men al­kuo­san, Asun­ta, mut­ta sil­loin kuu­luu vas­taus: Mikä on su­ku­ni­men­ne! Tois­tan: Asun­ta, se on su­ku­ni­me­ni. On­gel­ma joh­tuu sii­tä, et­tä nimi As­sun­ta tai Asun­ta on ita­li­a­lai­nen etu­ni­mi.

Hy­vät nau­rut sain ker­ran, kun näin ul­ko­mai­nok­sis­sa ita­li­a­lai­sen tans­si­tai­tei­li­jan ni­men As­sun­ta Pis­si, hän oli vuo­sia sit­ten mel­ko tun­net­tu tai­tei­li­ja. Goog­le ei to­sin löy­tä­nyt hä­nen ni­me­ään, sen si­jaan se tar­jo­si mi­nul­le la­ti­na­lais-ame­rik­ka­lai­sen tans­si­ryh­män ko­ti­si­vun, ryh­män nimi on Kusi-Kay. Jään ih­met­te­le­mään, tie­tää­kö goog­le to­si­aan, et­tä pis­si ja kusi ovat suo­men kie­les­sä sy­no­nyy­me­jä!

Várba­log 24.11.2019