Loppuvuoden varrelta
Vuosi 2019 on ohi. Olen vuoden mittaan kirjoitellut ajatuksia älypuhelimeeni. Muutama niistä on jalostunut blogikirjoituksiksi asti. Loput ajatukset päätin koota vuoden viimeiseksi perunasalaatiksi nauravien nakkien kera.
8.8.2019
Puhelinyhtiön kuituauto hidasti ja kiersi kaukaa. Edelläni sotki vimmatusti uunituore tokaluokkalainen hitusen liian pienellä pyörällään. Olimme topanneet hänelle heijastinliiviä myöten turvavarusteet muutaman sadan metrin kantatien polkupyörällä ajoa varten. Kuituauton kuljettajalle hatunnosto.
10.8.2019
Taisin herättää kateutta kertomalla, että Ruovedellä on tuliterä asfaltoitu pumptrack. Vieressäni seisoi naisten maastopyöräilyenduron kovimmat naispyöräilijät Suomessa. Nyt sentään tiesin, miten kovien naisten kanssa keskustelin. Vuosi aikaisemmin juttelin sujuvasti Suomen mestarille ja kysyin, kauanko hän on harrastanut vauhtipyöräilyä.
16.8.2019
Väsymyksen tasosta kertonee se, että jatkoin imurointia, vaikka näin imurin letkun irronneen varrestaan. Imuroinnin jälkeen makasin imuroidulla matolla ja join valtavan mukillisen teetä.
Sen jälkeen jaksoikin hätistää taas lapsia pois pelilaitteilta. Pistin kypärän päähän ja sukelsin pyörän kanssa rantapenkalle tiirailemaan sopivia ajolinjoja.
– Äiti mitä sä teet, kuului hämmästynyt ääni terassilta, kun saksin oksasaksilla kuusenoksia pois tieltä.
17.11.2019
Miksi ahdistun, kun näen uutisia lukuisia älliä kirjoittaneista nuorista? Tunnenko alemmuudentunnetta vai kenties kateutta? Vai huolestunko odotuksista, joita kasataan nuorelle. Jäin miettimään tätä, kun näin Aamulehdessä uutisointeja syksyn ylioppilaista, niistä odotukset ylittävistä tai suorastaan nerokkaista veijareista.
Minulla on aina istunut olkapäällä pieni ruoskija, joka on odottanut päteviä suorituksia. Enhän kuitenkaan ole keskiverto äitiä kummempi tallaaja. Olen viime vuosina yrittänyt tehdä sopimusta tuon pikku ruoskijan kanssa, että riittävän hyvä olisi riittävästi.
13.12.2019
Lauantait ovat raivauspäiviä. Ajatusten ja tavaroiden raivauspäiviä. On ihanaa, jos muu perhe lähtee kauppaan ja saan istua ruokapöydässä ja tuijottaa harmaata maisemaa ja yrittää erottaa lumihiutaleet kaikesta harmaudesta.
Taustalla soi jokin 1990-luvun teemakappale nostalgiaa kai nostattamassa. Näin ei pitänyt käydä. Kolmikymmentävuotiaana päätin jättää nostalgiavaiheen välistä. En tainnut onnistua siinä. Väitän kuitenkin, että pääosin nostalgiamusiikin ahmiminen tuo jonkin tuttuuden ja turvallisuuden tunteen. Se juurruttaa, kun aivot ja keho yrittävät raivata kulunutta ja tulevaa työviikkoa jonkinlaiseen järjestykseen.
Viikon aikana syntynyt kaaos, jonka päällä kissa ottaa päivänokosiaan, huutelee musiikin yli. Aloittaminen tässäkin vaikeaa. Joulukoristeet kaaoksen keskellä.
Pääsen kuin pääsenkin alkuun tavaroidenkin raivaamisessa. Pesukone ja pyykkikone huolehtivat nyt taustamusiikista. Palasin 2010-luvun loppuun. Mietin, lähdenkö pyöräilemään vai kävelemään. Vielä ehtisi pari tuntia ilman lamppua.
17.12.2019
Taas kyläkoulun opettajat ajoivat meidät vanhemmat ansaan. Jouluisen illanvieton aikana ymmärsin, jälleen kerran, miksi niin useat vanhemmat pyrkivät takariviin koulun juhlissa. Siellä saa vuodattaa liikutuksen kyyneliä piilossa, ei tarvitse nipistää itseään eturivissä, ettei aivan ääneen vollottaisi. Ehkä sitten ensi vuonna liikutun avoimesti tai tungen sinne takariviin.