Elä­mää Ta­los­sa­ni, osa: ties kuin­ka mo­nes... ja kyl­lä, kir­joi­tin sen isol­la kir­jai­mel­la, kos­ka alan us­koa, et­tä ta­lol­la­ni on oma per­soo­nan­sa. Olen ko­ke­nut koko tun­nes­kaa­lan, mitä ih­mi­sel­tä voi ku­vi­tel­la löy­ty­vän, Ta­lo­ni kans­sa.

Syk­syn lop­pu­puo­lel­la, lin­tu­jen hy­lät­tyä mei­dät poh­joi­sen asu­kit ja maa­il­man muu­tut­tua har­maak­si, kä­vin ha­ke­mas­sa mie­len vir­kis­tys­tä ha­vu­met­sien sy­käh­dyt­tä­vän vih­reil­tä sam­mal­ma­toil­ta. Nii­hin ai­koi­hin sain Ta­lol­ta­ni var­sin ikä­vän ja ras­kaan ko­lauk­sen. Huo­ma­sin pel­ti­kat­to­ni vuo­ta­neen koh­das­ta, jos­ta on pois­tet­tu ai­koi­naan lu­mies­te. Vesi oli pääs­syt ka­ton läpi jo eh­kä vuo­sia.

Pää­tä­ni rii­put­ta­en elin yh­tei­se­lä­mää Ta­lo­ni kans­sa, kun­nes on­nek­si pai­kal­le ti­laa­ma­ni ra­ken­nus­mies ke­ven­si taak­kaa­ni ker­to­mal­la, et­tä ka­ton ja sen al­ta la­hon­neen kat­to­va­san voi kor­ja­ta. Vuo­to ei ole eh­ti­nyt tul­la ka­ton läpi si­säl­le as­ti.

Ei siis hä­tää. Tais­tel­laan yh­des­sä Ta­lo­ni. Ke­säl­lä kor­ja­taan kat­to. Muu­ten­kin ko­e­tan jat­kos­sa hoi­taa pa­rem­min.

Muu­ta­ma vuo­si sit­ten kir­joi­tin kiuk­kui­sen ko­lum­nin, kun säh­köt oli­vat poik­ki, hel­la pus­ki sa­vut keit­ti­öön ja lu­mi­työt vä­syt­ti­vät. Re­mont­tien ai­ka­na olen löy­tä­nyt Ta­los­ta­ni ai­van uu­sia so­pu­koi­ta, koo­mi­si­a­kin. Ko­me­ros­ta pal­jas­tui Hal­l­tex-le­vy­jen al­ta iki­van­ha pu­na­mul­lal­la maa­lat­tu hir­si­nen ul­ko­sei­nä, ma­kuu­huo­neen kaap­pien ta­kaa psy­ke­dee­li­sen orans­si ku­vi­o­ta­pet­ti sekä etei­sen ja kel­la­rin vä­li­ses­tä sei­näs­tä sa­la­lo­ke­ro.

Ta­lo­ni on saa­nut mi­nut nau­ra­maan, it­ke­mään, hu­vit­tu­maan, rai­vo­a­maan ja tun­te­maan hel­lyyt­tä.

Täl­lä het­kel­lä elä­mää­ni Ta­los­sa tuo­vat mie­len­kiin­toa sään­vaih­te­lut. (Ja nii­tä­hän on riit­tä­nyt.)

Riip­puu lu­men mää­räs­tä, mi­ten voin kat­sel­la te­le­vi­si­o­ta: kun lun­ta sa­taa ja jää­tyy so­pi­vas­sa mää­rin an­ten­niin kiin­ni, niin ji­pii! Kaik­ki ka­na­vat nä­ky­vät! Ja kun lumi su­laa, hä­vi­ä­vät en­sin Jim ja Sub, ja heti pe­rään muut­kin, niin et­tä vä­lil­lä ai­no­at ”ilo­ni” ovat nu­me­roi­den kak­si en­sim­mäis­tä ka­na­vaa höys­tet­ty­nä Yle Tee­mal­la ja jol­la­kin, jon­ka ni­meä en edes muis­ta.

Kuin kuu­li­sin Ta­lo­ni ko­men­te­le­van: lu­mi­sa­teel­la saat lö­höil­lä telk­ka­rin ää­res­sä. Pa­rem­mil­la säil­lä re­mon­toit ja puu­naat, nik­ka­roit ja tuu­naat.