Rak­kaat leh­den lu­ki­jat. Mi­nun on ai­ka jät­tää hy­väs­tit teil­le. Kii­tos teil­le jo­kai­sel­le, ketä olen saa­nut haas­ta­tel­la tai va­lo­ku­va­ta, kii­tos myös teil­le, ket­kä olet­te sii­tä kiel­täy­ty­neet. Kaik­ki ta­paa­mi­set, joi­ta olen työs­sä­ni saa­nut ko­kea, ovat ri­kas­tut­ta­neet osaa­mis­ta­ni.

Kii­tän tei­tä kaik­kia, kei­tä olen am­mat­ti­ni puo­les­ta ta­van­nut edes ohi­men­nen, tei­tä, kei­hin olen saa­nut tu­tus­tua enem­män ja kaik­kia tei­tä, jois­ta on tul­lut ys­tä­vi­ä­ni. Läm­min kii­tos! Olen saa­nut teil­tä val­ta­vas­ti li­sää ym­mär­rys­tä ja lu­ke­mat­to­mia iki­muis­toi­sia het­kiä. Olen saa­nut ko­kea kans­san­ne kaik­kia ih­mi­se­lä­mään liit­ty­viä tun­tei­ta, tus­kaa ja iloa, pet­ty­myk­siä ja luot­ta­mus­ta, sen mu­kaan, mikä on mil­loin­kin ol­lut työ­ni ai­hee­na. Olen elä­nyt kans­san­ne su­rus­san­ne ja naut­ti­nut me­nes­ty­mi­ses­tän­ne.

Kii­tos hy­väs­tä yh­teis­työs­tä Ruo­ve­den kun­nan päät­tä­jil­le, yh­dis­tyk­sil­le, yh­tei­söil­le ja yrit­tä­jil­le.

Koko ajan­jak­so­ni Ruo­ve­si-leh­des­sä ja Teis­ko-Ai­to­lah­ti-leh­des­sä on ol­lut mi­nul­le hy­vin mer­kit­tä­vä. Toi­mit­ta­ja oli lap­suu­den haa­ve­am­mat­ti­ni. Ajau­duin sil­ti nuo­re­na toi­sen­lai­siin töi­hin. Mat­ka­o­pas­leh­teen pää­sin va­ki­tui­sek­si avus­ta­jak­si noin kym­me­nen vuot­ta en­nen Ruo­ve­si-leh­teen tu­loa. Tein sitä työ­tä har­vak­sel­taan opet­ta­jan työ­ni ohel­la. Pit­kä, rei­lun kah­dek­san vuot­ta kes­tä­nyt va­ki­tui­nen työ Ruo­ve­si-leh­den toi­mit­ta­ja­na on vai­kut­ta­nut koko elä­mää­ni, eri­tyi­ses­ti täl­lä pie­nel­lä paik­ka­kun­nal­la, jos­sa olen iden­ti­fi­oi­tu­nut pai­kal­lis­leh­den toi­mit­ta­jak­si ja jos­sa olen ai­na jut­tu­kei­koil­la kan­ta­nut yl­pe­ä­nä leh­den lo­gol­la va­rus­tel­tua pai­taa tai tak­kia.

En läh­de va­paa­eh­toi­ses­ti. Mi­nut on ir­ti­sa­not­tu vii­mei­sim­mäk­si ta­loon tul­lee­na. An­nan täs­sä sa­mal­la kas­vot ko­ro­na­pan­de­mi­an ai­kaan­saa­mal­le tai lop­puun­saat­ta­neel­le ta­pah­tu­mal­le yh­des­sä pai­kal­li­ses­sa yri­tyk­ses­sä. Mi­nua hie­man loh­dut­taa se, et­tä en ole yk­sin. Mei­tä on Suo­mes­sa pal­jon mui­ta­kin.

Toi­von, et­tä olen omal­ta osal­ta­ni on­nis­tu­nut sii­nä, et­tä olen voi­nut ja­kaa teil­le lu­ki­joil­le pait­si tark­kaa tie­toa paik­ka­kun­nan ta­pah­tu­mis­ta ja uu­ti­sis­ta, myös jo­tain po­si­tii­vi­suut­ta. Toi­von, et­tä olen voi­nut joil­la­kin kir­joi­tuk­sil­la­ni luo­da toi­voa ja joil­la­kin he­rä­tel­lä ajat­te­le­maan asi­oi­ta eri nä­kö­kul­mas­ta.

Voi­mia syk­syy­si. Va­loa ja läm­pöä sy­dä­mee­si ja kaik­kea hy­vää elä­mää­si. Vaik­ka mar­ras­kuu ma­sen­tai­si, ko­ro­na ah­dis­tai­si ja mui­ta­kin mur­hei­ta ka­saan­tui­si, muis­ta­kaam­me Tom Lund­ber­gin vii­saut­ta: Tä­nään on huo­mi­nen, jos­ta ei­len olit huo­lis­sa­si. Ja mik­si yli­pää­tään mu­reh­tia men­nyt­tä?

Ih­mi­sen muis­ti on on­nek­si ly­hyt. Ko­ro­na-ai­ka on muut­ta­nut pal­jon maa­il­maa py­sy­väs­ti, mut­ta muu­ta­man vuo­den pääs­tä vuo­si 2020 tun­tuu jo kau­ka­na ta­ka­na­päin ole­val­ta asi­al­ta.