Irina Tuomainen
Rukous kantaa
Kirkonkellot
Olen huomannut, että minulla on elämässäni eriasteisia rukouksia.
Ensin on jutteluaste. Silloin huomaan sanovani Jumalalle, että kunhan tässä nyt Sinulle juttelen, mutta tämä ei ole oikeastaan rukous, tätä ei tarvitse ottaa niin tosissaan.
Toinen aste on ennalta rukoileminen. Silloin puhun Jumalalle asioista, jotka mietityttävät ja läheisistä, joiden puolesta olen huolissani. Tämä rukous saa todennäköisesti jatkoa myöhemmin.
Sitten on vaivausrukous eli mieltä vaan jatkuvasti vaivaavat vanhat asiat, vaikka käytännössä ne on jo moneen kertaan rukoiltu.
Hätärukous on rukouksista syvin ja hartain. Silloin on kysymys omasta, läheisten tai muiden ihmisten hädästä.
Kiitosrukous ikään kuin leijuu kaikkien rukousten päällä. Liian harvoin muistan kiittää avusta erikseen.
Jo satoja vuosia ennen ajanlaskumme alkua kirjoitetussa psalmissa 25 puhutaan rukouksesta. Psalmintekijä kääntyy Jumalan puoleen, koska hän luottaa Jumalan apuun. Kirjoittaja pitää Jumalaa laupiaana, oikeamielisenä, uskollisena ja hyvänä. Kirjoittaja pyytää Jumalaa osoittamaan hänelle tien, jota kulkea ja ohjausta ja opetusta elämän polkuja varten.
On turvallista ajatella, että meillä on Jumala, joka kuulee ja ohjaa meitä. On huojentavaa uskoa, että Hän on hyvä ja laupias Jumala, joka on lupauksilleen uskollinen. Elämämme rakoilee ja repeytyy, mutta Jumala pysyy vierellämme ja tavoitettavissamme.
Joskus synkkä pelko hiipii hiljaa sydämeen. Moni kantaa huoliansa aivan yksikseen.
Pimeyden läpi kulkee rukouksen tie. Älä yksin pelkää, huolet Jumalalle vie.
Rukous on silta luokse Jumalan. Rukous on polku luokse auttajan.
Rukous on lintu, joka lentää taivaaseen. Rukous tuo rauhan sydämeen. (Vk 931).
Kirjoittaja on seurakunnan diakonissa
