Ot­si­kon to­te­a­mus sa­not­tiin ant­re­a­lai­sit­tain ”aat­to­hee jou­lu lop­puu”, en­kä lap­se­na ihan ta­jun­nut, mitä sil­lä tar­koi­te­taan. Piti ky­syä isäl­tä. Hän se­lit­ti sen niin, et­tä jou­lu­nai­ka päät­tyy Nuu­tin­päi­vään, joka on ai­na sama vii­kon­päi­vä kuin jou­lu­aat­to. Nie­lin pu­re­mat­ta tä­män se­li­tyk­sen, en­kä aja­tel­lut asi­aa enem­pää.

Aloi­tel­tiin vuot­ta 1961. Oli per­jan­tai­aa­mu, tam­mi­kuun 13. päi­vä. Tein läh­töä hak­kuu­pals­tal­le­ni, mut­ta isä al­koi top­puu­tel­la: ”Et­hä tok lähe met­sä­hom­mii, nyt­hä o Nuu­ti­päi­vä­kii. Meil sitä on ain piet­ty puo­lit­tai py­hä­päi­vän. Oo nyt vaa ko­ti­sil sie­kii – mie vähä luu­le, et Ra­van­tit tul­loot päi­väl meil kyl­lää.”

Ra­van­tit oli­vat kar­ja­lai­sia naa­pu­rei­tam­me, ja isän en­nus­tuk­sen mu­kai­ses­ti he tu­li­vat­kin ky­läi­le­mään al­kuil­ta­päi­väs­tä. Kah­vi­pöy­däs­sä tuli pu­het­ta Nuu­tin­päi­väs­tä ja van­has­ta sa­non­nas­ta, mi­ten jou­lu lop­puu omaan aat­toon­sa. Mut­ta sil­loin kek­sin hät­käh­tä­en, et­tä tä­nään­hän on per­jan­tai, kun taas jou­lu­aat­to oli lau­an­tai­na! Sa­nan­par­si­han ei pidä paik­kaan­sa!

Asia tar­kis­tet­tiin al­ma­na­kas­ta, ei­kä sii­tä pääs­ty yli ei­kä ym­pä­ri: Nuu­tin­päi­vän pi­täi­si ol­la 7.1. tai 14.1. ol­lak­seen sa­ma­na vii­kon­päi­vä­nä kuin jou­lu­aat­to. Mik­si siis mois­ta sa­nan­part­ta tois­tel­laan?

Muu­ta­maa vuot­ta myö­hem­min löy­sin Kus­taa Vil­ku­nan Vuo­tui­nen ajan­tie­to -te­ok­ses­ta asi­al­le se­li­tyk­sen. Tans­ka­lai­nen prins­si ja hert­tua Knud La­vard kuo­li mart­tyy­ri­na 7.1.1131. Ka­to­li­nen kirk­ko ju­lis­ti hä­net py­hi­myk­sek­si jo vuon­na 1169. Hal­ki kes­ki­a­jan vuo­si­sa­to­jen Knu­din (suo­mek­si tie­ten­kin Nuut­ti) kuo­lin­päi­vää vie­tet­tiin heti lop­pi­ai­sen jäl­kei­se­nä päi­vä­nä. Jou­lu­aa­tos­ta on ta­san kak­si viik­koa tam­mi­kuun 7. päi­vään, jo­ten noin 500 vuo­des­sa kan­sa tuli kyl­lä tie­tä­mään, et­tä ”aat­toon­sa jou­lu lop­puu”.

Elää­kö Ruo­ve­del­lä vie­lä Nuu­tin­päi­vään liit­ty­viä muis­to­ja?

Suo­ma­lai­seen al­ma­nak­kaan teh­tiin vuon­na 1708 muu­tos, jol­la Nuu­tin päi­vä siir­ret­tiin kuu­si päi­vää myö­hem­mäk­si, tam­mi­kuun 13. päi­vään. Tämä muu­tos oli kan­sal­le häm­men­tä­vä jut­tu, ku­ten täs­tä­kin ta­ri­nas­ta huo­maam­me. Syn­tyi­vät ni­mi­tyk­set van­ha Nuut­ti ja uu­si Nuut­ti. Tans­ka­lai­sen hert­tu­an py­hi­mys­päi­vän viet­to sai ai­ko­jen saa­tos­sa epä­suo­ma­lai­sen rie­hak­kai­ta piir­tei­tä. Vai mitä on sa­not­ta­va nuut­ti­puk­kien hur­jis­ta naa­mi­oa­suis­ta, val­lat­to­mis­ta lau­luis­ta ja jou­lu­ruo­kien ja sah­din ki­nu­a­mi­ses­ta. Ja jos kes­ti­tys­tä ei saa­tu, niin sel­lai­nen talo hau­kut­tiin suo­ra­su­kai­ses­ti.

Elää­kö Ruo­ve­del­lä vie­lä Nuu­tin­päi­vään liit­ty­viä muis­to­ja? Ruo­ve­si­läi­nen opet­ta­ja, Mai­ja-Lii­sa Ma­te­ro ker­toi vuo­sia sit­ten lap­suu­ten­sa Nuu­tin­päi­vän ta­vois­ta. Lap­si­jouk­ko oli kier­rel­lyt Pent­ti­län pe­räl­lä ta­los­ta ta­loon jou­lu­lau­lu­ja lau­la­en, oli­pa jou­kos­sa eri­tyi­nen Nuut­ti­lau­lu­kin. Mi­tään kes­ti­tys­vaa­ti­muk­sia he ei­vät esit­tä­neet, mut­ta toi­voi­vat tie­ten­kin saa­van­sa vaik­ka jo­tain ma­ke­aa. Täl­lai­set si­vis­ty­nees­ti käyt­täy­ty­vät ”nuut­ti­pu­kit” liik­kui­vat Pent­ti­län ky­läl­lä siis Ma­te­ron Mai­ja-Lii­san mu­kaan.

Pek­ka Kuis­ma