Jos­tain syys­tä jou­lun al­la tu­lee ai­na mie­leen muis­tel­la hai­keu­del­la lap­suut­ta.

Vaik­ka olo­suh­teet oli­vat ai­na suu­rin piir­tein sa­man­lai­set, jou­lu­ruo­at tut­tu­ja pe­rin­tei­siä, pai­kal­la oma per­he, jos­kus mui­ta­kin su­ku­lai­sia ja puk­ki kävi tie­tys­ti ja­ka­mas­sa lah­jan­sa, niin tun­tuu ai­van sil­tä, et­tä jo­kai­sen jou­lun odot­ta­mi­nen on kui­ten­kin pi­tä­nyt si­säl­lään jo­tain läh­te­mät­tö­mäs­ti mie­leen pai­nu­via asi­oi­ta.

Jän­ni­tys al­koi as­teit­tain nous­ta jo heti kuun vaih­tees­sa, kun sai ava­ta jou­lu­ka­len­te­ris­ta en­sim­mäi­sen luu­kun.

Sen et­si­mi­nen ja löy­tä­mi­nen oli si­näl­lään joka ker­ta jo iki­muis­toi­nen ko­ke­mus.

Luuk­ku­jen ta­ka­na ei ol­lut mi­tään suk­laa­ta, ei­kä pie­niä muo­vi­le­lu­ja, niin kuin ny­ky­ään nä­kyy ole­van usein tar­jol­la. Se riit­ti sil­loin tun­nel­man luo­mi­seen, vaik­ka niis­sä oli vain jou­lu­nai­kaan liit­ty­viä ku­via. Kynt­ti­lä tai lyh­ty löy­tyi ihan var­mas­ti joka vuo­si, sa­moin pi­pa­ri, tont­tu ja pu­na­tulk­ku. Myös kau­ra­lyh­de, him­me­li, ok­sas­ta roik­ku­va käpy tai huur­tei­nen ora­va oli usein mu­ka­na. Luis­ti­met, joku mä­ki­kel­kan ta­pai­nen, suk­set tai pelk­kä kie­mur­te­le­va latu han­ges­sa ja tie­tys­ti kir­kas täh­ti tai­vaal­la.

Ka­ve­rei­den kans­sa lu­mi­so­dan vä­lis­sä ver­tail­tiin usein, mitä ke­nen­kin ka­len­te­ris­ta oli löy­ty­nyt. Sit­ten aat­to­na kun he­rä­si ja sai ava­ta sen suu­rim­man kak­si­o­vi­sen luu­kun, jon­ka pääl­lä oli ho­pei­sia ki­mal­tei­ta ja si­säl­lä yleen­sä joko upe­as­ti ko­ris­tel­tu kuu­si tai hans­ka pys­tys­sä ter­veh­ti­vä jou­lu­puk­ki, niin al­koi­vat käm­me­net jo vä­ki­sin­kin hi­o­ta.

Vii­mein koit­ti taas se päi­vä, jol­loin kaik­ki odo­tuk­set täyt­ty­vät.

Sii­hen meni yleen­sä kyl­lä vie­lä ru­tos­ti ai­kaa, sil­lä jou­lu­aat­to teki ai­kui­sis­ta jos­tain syys­tä ou­don verk­kai­sia. Tont­tu­lak­ke­ja ja kynt­ti­löi­tä kyl­lä in­nol­la et­sit­tiin, mut­ta kai­ken muun työn ja ko­ris­te­lun he te­ki­vät yh­tään kii­reh­ti­mät­tä.

Ruo­kaa­kin lai­tet­tiin oi­kein pit­kän kaa­van mu­kaan.

Ei­kä sii­nä vie­lä kaik­ki! Ruo­an pääl­le piti men­nä tie­tys­ti vie­lä no­ko­sil­le. On se kum­ma mi­ten iso­jen ih­mis­ten piti nuk­kua syö­mi­sen pääl­le. Kau­hea kuor­saus ja pu­hi­na kuu­lui ym­pä­ril­tä vä­hän ai­kaa. Ih­me jut­tu! Mei­tä leik­ki-ikäi­siä syö­mi­nen vain pi­ris­ti.

Sen ver­ran ai­kui­set tu­li­vat kui­ten­kin hy­vän jou­lu­a­te­ri­an an­si­os­ta tark­ka­nä­köi­sem­mik­si, et­tä ai­na ul­koa tul­tu­aan sa­noi­vat näh­neen­sä jo­tain ou­toa lii­keh­din­tää nur­kis­sa. Epäi­li­vät tont­tu­ja ja me lap­set olim­me tie­tys­ti sa­maa miel­tä.

Jou­lu­kuu oli kai­kes­sa iha­nuu­des­saan meil­le lap­sil­le myös tark­kaa­vai­suut­ta vaa­ti­vaa ai­kaa. Ai­kui­set jak­soi­vat ni­mit­täin joka päi­vä muis­tut­taa, et­tä nyt kan­nat­taa ol­la kil­tis­ti, niin puk­ki tuo sit­ten lah­jo­ja.

Jos­kus sitä jäl­keen­päin lap­si­po­ru­kas­sa hy­myil­tiin tyy­ty­väi­si­nä, kuin­ka lah­joi­hin oi­ke­as­taan pää­si kiin­ni ai­ka hel­pos­ti, kun sen yh­den kuun ajan muis­ti ol­la jo­ten ku­ten kun­nol­la, niin muut 11 kuu­kaut­ta sai ol­la on­nek­si ai­ka va­paas­ti.

Ei puk­ki nä­kö­jään eh­ti­nyt kii­reil­tään muis­te­le­maan mi­tään ke­säl­lä teh­ty­jä kolt­to­sia.

Heik­ki Itä­nen