Ko­tim­me on ke­sän ajan ol­lut va­ras­to­na, kun lap­si sai opis­ke­lu­kau­pun­kin­sa asun­non vuok­rat­tua pois vä­li­ai­kai­ses­ti. Hän toi ko­tiin vi­her­kas­vin­sa, vaat­teen­sa ja ai­ka pal­jon muu­ta­kin.

Ko­tim­me on ke­sän ajan ol­lut va­ras­to­na, kun lap­si sai opis­ke­lu­kau­pun­kin­sa asun­non vuok­rat­tua pois vä­li­ai­kai­ses­ti. Hän toi ko­tiin vi­her­kas­vin­sa, vaat­teen­sa ja ai­ka pal­jon muu­ta­kin.

Syk­syl­lä ja vuo­den­vaih­teel­la ei äk­ki­sel­tään aja­tel­tu­na tun­nu ole­van mi­tään yh­teis­tä, mut­ta kum­pi­kin ajan­koh­ta edus­taa uu­den al­kua.

Syk­syl­lä ja vuo­den­vaih­teel­la ei äk­ki­sel­tään aja­tel­tu­na tun­nu ole­van mi­tään yh­teis­tä, mut­ta kum­pi­kin ajan­koh­ta edus­taa uu­den al­kua.

Muu­ta­ma viik­ko sit­ten pää­sin käy­mään mie­len­kiin­toi­sen kes­kus­te­lun hen­ki­lön kans­sa, joka on vuo­si­kym­me­niä toi­mi­nut so­si­aa­li­a­lan yti­mes­sä ja puo­let niis­tä ai­van yli­mim­mis­sä pää­tän­tä­e­li­mis­sä. Hän ker­toi, et­tä so­si­aa­li- ja ter­veys­puo­lel­la on ai­na ol­lut kroo­ni­nen ra­ha­pu­la. Ter­vey­den­huol­to­jär­jes­tel­mää ha­lut­tiin kui­ten­kin ra­ken­taa mää­rä­tie­toi­ses­ti eteen­päin. Kos­kaan ei pää­tök­siä teh­des­sä va­lit­tu au­to­maat­ti­ses­ti hal­vin­ta rat­kai­sua, vaan ko­ko­nais­vai­ku­tuk­sil­taan jär­ke­vin, sil­lä pää­tök­sis­sä py­rit­tiin me­ne­mään ai­na yk­si­lö­ta­sol­le as­ti, eli aja­tel­tiin juu­ri nii­tä, jot­ka eni­ten pal­ve­lua tar­vit­se­vat ja käyt­tä­vät. Täs­tä me­net­te­ly­ta­vas­ta ra­ken­tui on­nis­tu­nees­ti esi­mer­kil­li­sen tasa-ar­voi­nen jul­ki­sen ter­vey­den­huol­lon jär­jes­tel­mä, jos­ta mei­tä on ihail­tu ja ka­deh­dit­tu pit­kään, jo mo­nes­sa maa­il­man maas­sa.

Muu­ta­ma viik­ko sit­ten pää­sin käy­mään mie­len­kiin­toi­sen kes­kus­te­lun hen­ki­lön kans­sa, joka on vuo­si­kym­me­niä toi­mi­nut so­si­aa­li­a­lan yti­mes­sä ja puo­let niis­tä ai­van yli­mim­mis­sä pää­tän­tä­e­li­mis­sä. Hän ker­toi, et­tä so­si­aa­li- ja ter­veys­puo­lel­la on ai­na ol­lut kroo­ni­nen ra­ha­pu­la. Ter­vey­den­huol­to­jär­jes­tel­mää ha­lut­tiin kui­ten­kin ra­ken­taa mää­rä­tie­toi­ses­ti eteen­päin. Kos­kaan ei pää­tök­siä teh­des­sä va­lit­tu au­to­maat­ti­ses­ti hal­vin­ta rat­kai­sua, vaan ko­ko­nais­vai­ku­tuk­sil­taan jär­ke­vin, sil­lä pää­tök­sis­sä py­rit­tiin me­ne­mään ai­na yk­si­lö­ta­sol­le as­ti, eli aja­tel­tiin juu­ri nii­tä, jot­ka eni­ten pal­ve­lua tar­vit­se­vat ja käyt­tä­vät. Täs­tä me­net­te­ly­ta­vas­ta ra­ken­tui on­nis­tu­nees­ti esi­mer­kil­li­sen tasa-ar­voi­nen jul­ki­sen ter­vey­den­huol­lon jär­jes­tel­mä, jos­ta mei­tä on ihail­tu ja ka­deh­dit­tu pit­kään, jo mo­nes­sa maa­il­man maas­sa.

Pie­nes­tä pi­tä­en olen tot­tu­nut aja­tuk­seen, et­tä van­hat sa­non­nat pi­tä­vät ai­na paik­kan­sa ja luu­len et­tä moni muu on ko­ke­nut ai­van sa­moin. Jos­kus olen kui­ten­kin py­säh­ty­nyt tar­kem­min miet­ti­mään jo­tain eri­kois­ta sa­non­taa, jon­ka to­den­pe­räi­syyt­tä olen us­kal­ta­nut epäil­lä, ku­ten: ”Ei par­ta pa­hoil­le kas­va, tur­pa­jou­het jou­ta­vil­le”.

Pie­nes­tä pi­tä­en olen tot­tu­nut aja­tuk­seen, et­tä van­hat sa­non­nat pi­tä­vät ai­na paik­kan­sa ja luu­len et­tä moni muu on ko­ke­nut ai­van sa­moin. Jos­kus olen kui­ten­kin py­säh­ty­nyt tar­kem­min miet­ti­mään jo­tain eri­kois­ta sa­non­taa, jon­ka to­den­pe­räi­syyt­tä olen us­kal­ta­nut epäil­lä, ku­ten: ”Ei par­ta pa­hoil­le kas­va, tur­pa­jou­het jou­ta­vil­le”.

Iät ajat on ver­rat­tu maa­lais- ja kau­pun­ki­lai­se­lä­mää. Suu­rin ero lie­nee edel­leen se, et­tä maal­la ei tar­vit­se tui­jot­taa kel­loa niin usein kuin kau­pun­gis­sa, elä­mä ei yleen­sä ole mi­nuu­tis­ta kiin­ni. Maal­la voi nos­taa kat­seen mai­se­maan ja mie­li tyyn­tyy. Läs­nä on mo­ni­ais­ti­nen ko­ke­mus. Sil­mät ja kor­vat her­kis­ty­vät ot­ta­maan vas­taan luon­non il­mi­öi­tä, huo­maa­maan pie­ni­ä­kin ra­sah­duk­sia ja tirs­ku­tuk­sia ja vä­lil­lä täyt­tä hil­jai­suut­ta. Maa­seu­dul­la vää­jää­mät­tä al­tis­tuu rau­hal­li­siin het­kiin.

Iät ajat on ver­rat­tu maa­lais- ja kau­pun­ki­lai­se­lä­mää. Suu­rin ero lie­nee edel­leen se, et­tä maal­la ei tar­vit­se tui­jot­taa kel­loa niin usein kuin kau­pun­gis­sa, elä­mä ei yleen­sä ole mi­nuu­tis­ta kiin­ni. Maal­la voi nos­taa kat­seen mai­se­maan ja mie­li tyyn­tyy. Läs­nä on mo­ni­ais­ti­nen ko­ke­mus. Sil­mät ja kor­vat her­kis­ty­vät ot­ta­maan vas­taan luon­non il­mi­öi­tä, huo­maa­maan pie­ni­ä­kin ra­sah­duk­sia ja tirs­ku­tuk­sia ja vä­lil­lä täyt­tä hil­jai­suut­ta. Maa­seu­dul­la vää­jää­mät­tä al­tis­tuu rau­hal­li­siin het­kiin.

Ajet­tu­a­ni ajo­kor­tin ih­met­te­lin, mil­lai­sil­le kus­keil­le sitä ajo­lu­pa myön­ne­tään­kään. Sit­tem­min on ki­lo­met­re­jä ker­ty­nyt, ja vuo­sien mit­taan olen tyy­pi­tel­lyt kul­jet­ta­jia ajo­ta­van mu­kaan.

Ajet­tu­a­ni ajo­kor­tin ih­met­te­lin, mil­lai­sil­le kus­keil­le sitä ajo­lu­pa myön­ne­tään­kään. Sit­tem­min on ki­lo­met­re­jä ker­ty­nyt, ja vuo­sien mit­taan olen tyy­pi­tel­lyt kul­jet­ta­jia ajo­ta­van mu­kaan.