Heikki Itänen.
Heikki Itänen.
Kolumni
Jostain syystä joulun alla tulee aina mieleen muistella haikeudella lapsuutta.
Vaikka olosuhteet olivat aina suurin piirtein samanlaiset, jouluruoat tuttuja perinteisiä, paikalla oma perhe, joskus muitakin sukulaisia ja pukki kävi tietysti jakamassa lahjansa, niin tuntuu aivan siltä, että jokaisen joulun odottaminen on kuitenkin pitänyt sisällään jotain lähtemättömästi mieleen painuvia asioita.
Jännitys alkoi asteittain nousta jo heti kuun vaihteessa, kun sai avata joulukalenterista ensimmäisen luukun.
Sen etsiminen ja löytäminen oli sinällään joka kerta jo ikimuistoinen kokemus.
Luukkujen takana ei ollut mitään suklaata, eikä pieniä muovileluja, niin kuin nykyään näkyy olevan usein tarjolla. Se riitti silloin tunnelman luomiseen, vaikka niissä oli vain joulunaikaan liittyviä kuvia. Kynttilä tai lyhty löytyi ihan varmasti joka vuosi, samoin pipari, tonttu ja punatulkku. Myös kauralyhde, himmeli, oksasta roikkuva käpy tai huurteinen orava oli usein mukana. Luistimet, joku mäkikelkan tapainen, sukset tai pelkkä kiemurteleva latu hangessa ja tietysti kirkas tähti taivaalla.
Kavereiden kanssa lumisodan välissä vertailtiin usein, mitä kenenkin kalenterista oli löytynyt. Sitten aattona kun heräsi ja sai avata sen suurimman kaksiovisen luukun, jonka päällä oli hopeisia kimalteita ja sisällä yleensä joko upeasti koristeltu kuusi tai hanska pystyssä tervehtivä joulupukki, niin alkoivat kämmenet jo väkisinkin hiota.
Viimein koitti taas se päivä, jolloin kaikki odotukset täyttyvät.
Siihen meni yleensä kyllä vielä rutosti aikaa, sillä jouluaatto teki aikuisista jostain syystä oudon verkkaisia. Tonttulakkeja ja kynttilöitä kyllä innolla etsittiin, mutta kaiken muun työn ja koristelun he tekivät yhtään kiirehtimättä.
Ruokaakin laitettiin oikein pitkän kaavan mukaan.
Eikä siinä vielä kaikki! Ruoan päälle piti mennä tietysti vielä nokosille. On se kumma miten isojen ihmisten piti nukkua syömisen päälle. Kauhea kuorsaus ja puhina kuului ympäriltä vähän aikaa. Ihme juttu! Meitä leikki-ikäisiä syöminen vain piristi.
Sen verran aikuiset tulivat kuitenkin hyvän jouluaterian ansiosta tarkkanäköisemmiksi, että aina ulkoa tultuaan sanoivat nähneensä jotain outoa liikehdintää nurkissa. Epäilivät tonttuja ja me lapset olimme tietysti samaa mieltä.
Joulukuu oli kaikessa ihanuudessaan meille lapsille myös tarkkaavaisuutta vaativaa aikaa. Aikuiset jaksoivat nimittäin joka päivä muistuttaa, että nyt kannattaa olla kiltisti, niin pukki tuo sitten lahjoja.
Joskus sitä jälkeenpäin lapsiporukassa hymyiltiin tyytyväisinä, kuinka lahjoihin oikeastaan pääsi kiinni aika helposti, kun sen yhden kuun ajan muisti olla joten kuten kunnolla, niin muut 11 kuukautta sai olla onneksi aika vapaasti.
Ei pukki näköjään ehtinyt kiireiltään muistelemaan mitään kesällä tehtyjä kolttosia.
Heikki Itänen
Kotimme on kesän ajan ollut varastona, kun lapsi sai opiskelukaupunkinsa asunnon vuokrattua pois väliaikaisesti. Hän toi kotiin viherkasvinsa, vaatteensa ja aika paljon muutakin.
Kotimme on kesän ajan ollut varastona, kun lapsi sai opiskelukaupunkinsa asunnon vuokrattua pois väliaikaisesti. Hän toi kotiin viherkasvinsa, vaatteensa ja aika paljon muutakin.
Syksyllä ja vuodenvaihteella ei äkkiseltään ajateltuna tunnu olevan mitään yhteistä, mutta kumpikin ajankohta edustaa uuden alkua.
Syksyllä ja vuodenvaihteella ei äkkiseltään ajateltuna tunnu olevan mitään yhteistä, mutta kumpikin ajankohta edustaa uuden alkua.
Muutama viikko sitten pääsin käymään mielenkiintoisen keskustelun henkilön kanssa, joka on vuosikymmeniä toiminut sosiaalialan ytimessä ja puolet niistä aivan ylimimmissä päätäntäelimissä. Hän kertoi, että sosiaali- ja terveyspuolella on aina ollut krooninen rahapula. Terveydenhuoltojärjestelmää haluttiin kuitenkin rakentaa määrätietoisesti eteenpäin. Koskaan ei päätöksiä tehdessä valittu automaattisesti halvinta ratkaisua, vaan kokonaisvaikutuksiltaan järkevin, sillä päätöksissä pyrittiin menemään aina yksilötasolle asti, eli ajateltiin juuri niitä, jotka eniten palvelua tarvitsevat ja käyttävät. Tästä menettelytavasta rakentui onnistuneesti esimerkillisen tasa-arvoinen julkisen terveydenhuollon järjestelmä, josta meitä on ihailtu ja kadehdittu pitkään, jo monessa maailman maassa.
Muutama viikko sitten pääsin käymään mielenkiintoisen keskustelun henkilön kanssa, joka on vuosikymmeniä toiminut sosiaalialan ytimessä ja puolet niistä aivan ylimimmissä päätäntäelimissä. Hän kertoi, että sosiaali- ja terveyspuolella on aina ollut krooninen rahapula. Terveydenhuoltojärjestelmää haluttiin kuitenkin rakentaa määrätietoisesti eteenpäin. Koskaan ei päätöksiä tehdessä valittu automaattisesti halvinta ratkaisua, vaan kokonaisvaikutuksiltaan järkevin, sillä päätöksissä pyrittiin menemään aina yksilötasolle asti, eli ajateltiin juuri niitä, jotka eniten palvelua tarvitsevat ja käyttävät. Tästä menettelytavasta rakentui onnistuneesti esimerkillisen tasa-arvoinen julkisen terveydenhuollon järjestelmä, josta meitä on ihailtu ja kadehdittu pitkään, jo monessa maailman maassa.
Pienestä pitäen olen tottunut ajatukseen, että vanhat sanonnat pitävät aina paikkansa ja luulen että moni muu on kokenut aivan samoin. Joskus olen kuitenkin pysähtynyt tarkemmin miettimään jotain erikoista sanontaa, jonka todenperäisyyttä olen uskaltanut epäillä, kuten: ”Ei parta pahoille kasva, turpajouhet joutaville”.
Pienestä pitäen olen tottunut ajatukseen, että vanhat sanonnat pitävät aina paikkansa ja luulen että moni muu on kokenut aivan samoin. Joskus olen kuitenkin pysähtynyt tarkemmin miettimään jotain erikoista sanontaa, jonka todenperäisyyttä olen uskaltanut epäillä, kuten: ”Ei parta pahoille kasva, turpajouhet joutaville”.
Iät ajat on verrattu maalais- ja kaupunkilaiselämää. Suurin ero lienee edelleen se, että maalla ei tarvitse tuijottaa kelloa niin usein kuin kaupungissa, elämä ei yleensä ole minuutista kiinni. Maalla voi nostaa katseen maisemaan ja mieli tyyntyy. Läsnä on moniaistinen kokemus. Silmät ja korvat herkistyvät ottamaan vastaan luonnon ilmiöitä, huomaamaan pieniäkin rasahduksia ja tirskutuksia ja välillä täyttä hiljaisuutta. Maaseudulla vääjäämättä altistuu rauhallisiin hetkiin.
Iät ajat on verrattu maalais- ja kaupunkilaiselämää. Suurin ero lienee edelleen se, että maalla ei tarvitse tuijottaa kelloa niin usein kuin kaupungissa, elämä ei yleensä ole minuutista kiinni. Maalla voi nostaa katseen maisemaan ja mieli tyyntyy. Läsnä on moniaistinen kokemus. Silmät ja korvat herkistyvät ottamaan vastaan luonnon ilmiöitä, huomaamaan pieniäkin rasahduksia ja tirskutuksia ja välillä täyttä hiljaisuutta. Maaseudulla vääjäämättä altistuu rauhallisiin hetkiin.
Ajettuani ajokortin ihmettelin, millaisille kuskeille sitä ajolupa myönnetäänkään. Sittemmin on kilometrejä kertynyt, ja vuosien mittaan olen tyypitellyt kuljettajia ajotavan mukaan.
Ajettuani ajokortin ihmettelin, millaisille kuskeille sitä ajolupa myönnetäänkään. Sittemmin on kilometrejä kertynyt, ja vuosien mittaan olen tyypitellyt kuljettajia ajotavan mukaan.
Luetuimmat
Tuoreimmat
Syyskuun aurinkoiset terveiset Kurusta!
Terttu Kylmäniemi
Sirkku Somero
Uutiset
Elämänmeno
Kulttuuri
Pääkirjoitus
Kolumnit
Blogit
Kirkonkellot
Yleisöltä
Lukijan kuva
Jätä ilmoitus Ruovesi-lehteen
Ruovesi-lehden mediakortti
Jätä ilmoitus Teisko-Aitolahti-lehteen
Teisko-Aitolahti-lehden mediakorttii
Pohjoisviitta-lehden mediakorttii
Rekisteriseloste
Tilaa Ruovesi-lehti
Osoitteenmuutos Ruovesi-lehti
Tilaa Teisko-Aitolahti
Osoitteenmuutos Teisko-Aitolahti
Ruoveden Sanomalehti Oy • Honkalantie 2 • 34600 Ruovesi •
Puh. 03 476 1400 • Rekisteriseloste