On tun­net­tua ja ylei­ses­ti hy­väk­syt­ty­ä­kin, et­tä va­lon ja läm­mön li­sään­ty­es­sä ih­mi­nen saat­taa me­net­tää osan hil­li­tys­tä käyt­täy­ty­mis­kont­rol­lis­taan ja voi jopa tun­tei­den myl­ler­ryk­ses­sä het­kel­li­ses­ti oi­kein vil­liin­tyä. Syy­nä on tie­tys­ti Suo­men kesä.

Tuo ly­hyt ja iha­na ajan­jak­so sy­tyt­tää kuu­kau­si tol­kul­la soh­jos­sa räm­pi­nei­tä ja liuk­kau­des­ta kär­si­nei­tä.

Ke­säl­lä ih­mi­sil­le tu­lee lä­hes yh­tä ai­kaa suun­na­ton halu läh­teä liik­keel­le, ha­keu­tua ta­pah­tu­miin, ko­kea pie­nes­sä ajas­sa jo­tain mie­leen pai­nu­vaa ja nor­maa­leis­ta ta­vois­ta poi­ke­ten, myös ta­va­ta mie­lel­lään mui­ta ih­mi­siä.

Kesä on­kin saa­vut­tu­aan mu­ka­na lä­hes kai­kes­sa te­ke­mi­ses­sä. On kon­sert­te­ja, näy­tel­miä, näyt­te­lyi­tä, mark­ki­noi­ta ja mon­ta muu­ta hy­vin kiin­nos­ta­vaa näh­tä­vää.

Jo­kai­ses­sa kun­nas­sa py­ri­tään luo­maan joku pe­rin­tei­nen su­vi­ta­pah­tu­ma, jon­ka tur­vin saa­daan ke­rät­tyä toi­sis­taan er­kaan­tu­neet ih­mi­set edes het­kek­si yh­teen.

Kesä on­kin saa­vut­tu­aan mu­ka­na lä­hes kai­kes­sa te­ke­mi­ses­sä.

Kesä tuo tul­les­saan pal­jon muu­ta­kin. Ke­sä­töi­tä tie­tys­ti mo­nel­le ja mök­kie­lä­män. La­va­tans­sien myö­tä mah­dol­li­ses­ti ke­sä­hei­lo­ja, tai mik­sei vaik­ka va­el­ta­mis­ta rin­kan kans­sa pit­kin kau­nis­ta ja puh­das­ta suo­ma­lais­ta luon­toa.

Mi­nun lap­suu­des­sa kesä tuli sil­loin kun kou­lu lop­pui 31.5. Ui­ma­kau­si al­koi heti seu­raa­va­na päi­vä­nä, oli ve­den läm­pö­ti­la mikä ta­han­sa. Ka­ka­roi­ta oli koos­sa yleen­sä kym­men­kun­ta ja ui­maan me­nol­le saa­tiin lupa, jos se­as­sa oli edes yk­si­kin pari vuot­ta kan­sa­kou­lua käy­nyt. Oli sii­nä vas­tuun kan­toa mel­koi­ses­ti jol­le­kin rep­pa­nal­le.

Ui­ma-asut pääl­lä juos­tiin yleen­sä ai­na pal­jain ja­loin pel­lon­reu­naa pit­kin ran­taan.

Ojan­var­res­sa oli par­haim­mil­laan hei­nik­koa kai­na­loon as­ti ja ran­nas­sa vä­hän yli sen.

Sii­hen ai­kaan ei ol­lut rie­saa pun­keis­ta, kes­ki­ke­säl­lä vain paar­mois­ta.

Ke­sä­rie­mu on syn­nyt­tä­nyt na­se­via sa­non­to­ja­kin: ”Kyl­lä kesä kui­vaa sen min­kä kas­te­lee­kin” tai ”Tu­li­si­pa kesä ja kär­pä­set, niin köy­hä­kin saa ys­tä­viä”.

Yk­si ke­sään liit­ty­vä sa­non­ta on eri­koi­nen, en­kä ole kos­kaan oi­kein kä­sit­tä­nyt mitä se tar­koit­taa, kun esi­mer­kik­si kir­ves on tyl­sä, niin se on ke­sä­te­räs­sä?

Ke­säl­lä­kin on va­li­tet­ta­vas­ti ole­mas­sa myös ikä­vät seu­rauk­sen­sa, ku­ten ke­sä­kis­sat.

Ei voi ih­mi­nen enää pal­jon il­ke­äm­pi eläi­mel­le ol­la, kun ruok­kii ja hel­lii sitä pen­tu­na muu­ta­man vii­kon ajan ja heit­tää sit­ten tien­var­teen.

Ke­sä­päi­vän ta­sauk­sen ai­kaan vie­te­tään ju­han­nus­ta, joka on ol­lut ih­mi­sil­le iso juh­la kaut­ta ai­kain. Su­vi­säät mo­nes­ti sil­loin vas­ta al­kaa, mut­ta päi­vä kui­ten­kin ly­hen­tyy.

Ju­han­nus on var­sin­kin tu­ris­teil­le ih­meel­lis­tä ai­kaa, kos­ka yö­tä ei tule ol­len­kaan.

Hyvä ys­tä­vä­ni Kyös­ti tun­nus­tau­tuu avoi­mes­ti ke­säih­mi­sek­si ja myön­tää myös au­liis­ti, et­tä ju­han­nus on sel­lai­nen kum­mal­li­nen juh­la, jos­ta hän yli­voi­mai­ses­ti eni­ten muis­taa nii­tä juh­lia, jois­ta ei muis­ta mi­tään.

Heik­ki Itä­nen