Lop­pu­vii­kol­la vie­te­tään Alek­sis Ki­ven ja suo­ma­lai­sen kir­jal­li­suu­den päi­vää. Ki­veä kut­su­taan usein suo­ma­lai­sen kir­jal­li­suu­den isäk­si. Seit­se­män vel­jes­tä on hie­no teos.

Te­at­te­rin­te­ki­jä Juha Hur­me on kään­tä­nyt Seit­se­män vel­jes­tä ny­ky­suo­mel­le, kos­ka nuo­ret ei­vät enää ym­mär­rä Ki­ven van­haa kiel­tä.

Mi­käs sii­nä, kyl­lä Kivi sen kes­tää. On­han Seit­se­mäs­tä vel­jek­ses­tä ver­si­oi­ta teh­ty, yk­si suo­si­tuim­pia lie­nee Mau­ri Kun­nak­sen Seit­se­män koi­ra­vel­jes­tä. Ta­ri­na tu­lee tu­tum­mak­si ja hel­pom­min lä­hes­tyt­tä­väk­si. Hur­meen mu­kaan kyse ei ole sel­ko­kie­les­tä. Sel­lai­nen­kin ver­sio Seit­se­mäs­tä vel­jek­ses­tä on teh­ty.

Mut­ta toi­saal­ta on sää­li, et­tä ri­kas ja mo­ni­muo­toi­nen teks­ti ha­lu­taan muut­taa sel­ke­äm­mäk­si, kos­ka em­me muka ky­ke­ne ym­mär­tä­mään van­haa ja kou­ke­rois­ta.

Mo­nen­kir­ja­va ja kou­ke­roi­nen­kin teks­ti haas­taa ai­vo­nys­ty­räm­me.

Tätä kir­joit­ta­es­sa­ni opin uu­den sa­nan: kaa­si. Et­sin lai­naus­ta Seit­se­mäs­tä vel­jek­ses­tä. Sil­mii­ni osui koh­ta, jos­sa vel­jek­set ovat juu­ri saa­pu­neet muut­to­kuor­man­sa kans­sa Im­pi­vaa­raan. He poh­ti­vat seu­raa­van päi­vän töi­tä. Ju­ha­ni to­te­aa, et­tä ”niin koh­ta po­jat kaa­sin­sa haa­li­mi­seen”. In­ter­we­bin ih­meel­li­nen maa­il­ma aut­toi täs­sä­kin ym­mär­rys­tä: kaa­si tar­koit­taa muo­naa. Siis ruo­kaa, jos muo­na­kaan ei ole tut­tu sana.

Mo­nen­kir­ja­va ja kou­ke­roi­nen­kin teks­ti haas­taa ai­vo­nys­ty­räm­me. Ei­kös se ole yk­si kau­no­kir­jal­li­suu­den teh­tä­vis­tä? Tar­jo­ta jo­tain, mitä päi­vit­täi­nen kau­ra­puu­ro ei an­na, jo­tain herk­kua ja vä­hän vai­ke­as­ti su­la­vaa­kin. Vai­ke­as­ti su­la­va osuus voi ol­la te­ok­sen tar­jo­a­ma, omas­ta poik­ke­a­va maa­il­man­ku­va. Tai se voi ol­la kir­jai­li­jan tapa käyt­tää suo­men kiel­tä eri ta­val­la kuin olem­me tot­tu­neet.

En suin­kaan kan­na­ta aja­tus­ta, jon­ka mu­kaan hie­noa kir­jal­li­suut­ta ovat vain vai­ke­as­ti su­la­vat te­ok­set. En to­del­la­kaan! Olen usein puo­lus­ta­nut te­ok­sia, joi­ta on lei­mat­tu help­pou­ten­sa vuok­si viih­teek­si (ei­kä sii­nä­kään mi­tään vi­kaa ole).

Ys­tä­vien kans­sa kir­jois­ta kes­kus­tel­les­sam­me pää­tim­me, et­tä tam­pe­re­lai­nen An­ne­li Kan­to voi­si vih­doin­kin saa­da Fin­lan­di­an­sa. Hän­tä ei voi kou­ke­roi­suu­des­ta syyt­tää, vaik­ka vii­mei­sin teos Rot­tien py­hi­mys si­säl­tää ai­van mah­ta­via van­ho­ja sa­no­ja. Mitä miel­tä olet­te vaik­ka­pa sa­nas­ta kryp­py­per­se? Ku­vaa­va on.

Rik­kaas­ta kie­les­tä huo­li­mat­ta Kan­non teks­ti on su­ju­vaa ja jous­ta­vaa lu­et­ta­vaa. Kir­ja on tul­vil­laan tun­tei­ta, myös tie­toa ja li­sää ym­mär­rys­tä. Hie­no lu­ku­ko­ke­mus, Fin­lan­di­an ar­voi­nen eh­dot­to­mas­ti. Tu­lim­me kir­ja­pii­ri­läis­ten kans­sa to­sin sii­hen tu­lok­seen, et­tä se tai­taa ol­la lii­an help­po kel­va­tak­seen vi­ral­li­sel­le raa­dil­le. Kan­to saa kui­ten­kin meil­tä kir­ja­tä­deil­tä Fin­lan­di­an.

Ys­tä­vien kans­sa kir­jois­ta kes­kus­tel­les­sam­me pää­tim­me, et­tä tam­pe­re­lai­nen An­ne­li Kan­to voi­si vih­doin­kin saa­da Fin­lan­di­an­sa.

On­nek­si meil­lä on Alek­sis Kivi, An­ne­li Kan­to, Juha Hur­me ja kaik­ki muut suo­ma­lai­set kir­jai­li­jat. Eh­kä­pä Hur­meen muo­kat­tu ver­sio saa jon­kun et­siy­ty­mään Ki­ven al­ku­pe­räis­teks­tin ää­rel­le. Hur­meen omi­a­kin teks­te­jä kan­nat­taa kir­jas­tos­ta et­siä, hä­nel­lä on suo­mi hal­lus­sa (ja se Fin­lan­di­a­kin pal­kin­to­kaa­pis­sa).

Oi­kein iha­naa suo­ma­lai­sen kir­jal­li­suu­den päi­vää, mitä iki­nä lu­et­te­kin!