Bus­siy­rit­tä­jä­nä ja -kul­jet­ta­ja­na pää­see mu­kaan mo­neen sel­lai­seen toi­min­taan ja paik­kaan, jo­hon muu­ten ei oli­si mi­tään mah­dol­li­suut­ta pääs­tä. Am­ma­tis­sa saa myös ol­la mo­nen­lais­ten ih­mis­ten kans­sa te­ke­mi­sis­sä. Yk­si mer­kit­tä­väs­ti au­to­ja ja kul­jet­ta­jia työl­lis­tä­vä asi­a­kas­ryh­mä on kou­lu­kyy­ti­läi­set, joi­den kul­jet­ta­mi­nen on ai­na­kin it­sel­le­ni mu­ka­vaa vaih­te­lua ai­kuis­ten kans­sa reis­saa­mi­seen.

Kul­jet­ta­ja­na pää­see ai­ti­o­pai­kal­ta seu­raa­maan las­ten kas­vua es­ka­ri-ikäi­ses­tä läpi lap­suu­den ja tei­ni-iän ai­na ai­kui­suu­den kyn­nyk­sel­le as­ti. Kyy­ti­op­pi­laat viet­tä­vät mer­kit­tä­vän osan lap­suu­des­taan ja nuo­ruu­des­taan bus­sis­sa tai tak­sis­sa. Las­kin jos­kus, et­tä pe­rus­kou­lun yh­dek­sän vuo­den ai­ka­na moni kou­lu­lai­nen on bus­sin kyy­dis­sä yh­teen­sä sa­man ver­ran kuin ylä­as­teen ai­ka­na kou­lun pen­kil­lä.

Pe­rus­kou­lun yh­dek­sän vuo­den ai­ka­na moni kou­lu­lai­nen on bus­sin kyy­dis­sä yh­teen­sä sa­man ver­ran kuin ylä­as­teen ai­ka­na kou­lun pen­kil­lä.

Tänä syk­sy­nä al­koi 22. lu­ku­vuo­si kun ajan kou­lu­kyy­te­jä. Kyy­dis­sä kul­kee jo iso jouk­ko sel­lai­sia lap­sia, joi­den isiä ja äi­te­jä olen ai­ka­naan kul­jet­ta­nut kou­luun. Moni asia on vuo­sien ai­ka­na muut­tu­nut, on­nek­si lä­hes kaik­ki pa­rem­paan suun­taan. Ai­noa ne­ga­tii­vi­nen asia tai­taa ol­la kul­je­tet­ta­vien mää­rän hur­ja pu­do­tus; en­nen esi­mer­kik­si Vää­rin­ma­jan suun­nas­ta tuli joka aa­mu kou­lu­lai­sia use­am­pi iso bus­sil­li­nen kir­kon­ky­läl­le ja tä­män li­säk­si pie­nem­mät op­pi­laat jäi­vät ky­lä­kou­lui­hin­sa. Nyt kaik­ki so­pi­vat muu­ta­maan pik­ku­bus­siin, vaik­ka pie­nim­mät­kin tu­le­vat pe­ril­le kir­kon­ky­läl­le as­ti.

Vaik­ka ny­ky­ään pal­jon pu­hu­taan, et­tä nuo­ret ovat le­vot­to­mam­pia kuin en­nen, ovat kou­lu­kyy­dit mie­les­tä­ni huo­mat­ta­vas­ti rau­hal­li­sem­pia kuin ny­ky­las­ten van­hem­pien kou­lu­ai­ka­na. Lie­nee­kö yk­si syy se, et­tä bus­sis­sa mat­kus­tet­ta­es­sa suu­rim­mal­la osal­la on edes­sään kän­nyk­kä, jol­la mat­kan ai­ka­na pe­la­taan jo­tain, kuun­nel­laan mu­siik­kia tai hoi­de­taan so­si­aa­lis­ta kans­sa­käy­mis­tä bus­sin ul­ko­puo­lel­le. Vain es­ka­rit ja pie­nim­mät kou­lu­lai­set yleen­sä jut­te­le­vat kes­ke­nään, kos­ka heil­le ei vie­lä ole an­net­tu pu­he­lin­ta kou­luun mu­kaan.

Ko­ro­na-ai­ka­na on il­mei­ses­ti tul­lut yli­an­nos­tus elekt­ro­nis­ten lait­tei­den käy­tös­tä, kos­ka tänä syk­sy­nä olen use­a­na aa­mu­na ha­vah­tu­nut ta­kaa kuu­lu­vaan mu­ka­vaan pu­heen­so­ri­naan, kun lap­set ker­to­vat kuu­lu­mi­sia toi­sil­leen. Ja nyt kul­jet­ta­ja­kin py­syy taas pa­rem­min ajan ta­sal­la las­ten ar­jes­ta; muun mu­as­sa mitä kaik­kea isät ovat vii­kon­lop­pu­na puu­has­tel­leet, mi­ten äi­dit aja­vat au­toa ja kuka opet­ta­ja on är­syt­tä­vin.

Niin kau­an kuin omat lap­set oli­vat sa­man ikäi­siä kuin kul­je­tet­ta­vat, py­syi it­se­kin ai­ka hy­vin kär­ryil­lä mis­tä lap­set kes­kus­te­li­vat. Nyt pu­heis­sa on al­ka­nut vi­li­se­mään sel­lai­sia sa­no­ja, jois­ta ei ai­na tie­dä edes mi­hin ne liit­ty­vät. Enää ei pal­jon nau­ra­ta isäl­le­ni 80-lu­vul­la ta­pah­tu­nut ta­paus: yk­si kou­lu­lai­nen ky­syi hä­nel­tä ”Tyk­käät­kö sinä Kis­sis­tä?”, tar­koit­ta­en sen ai­kais­ta kuu­lui­saa me­tal­liyh­ty­et­tä. Isä-Es­ko luu­li, et­tä pu­hee­na oli­vat lem­mi­kit ja vas­ta­si ”Kyl­lä minä tyk­käi­sin, muu­ta Har­ri ja Ans­si ovat al­ler­gi­sia niil­le, niin ei voi­da ot­taa meil­le”. On sii­nä ky­sy­jä var­maan ol­lut vas­tauk­ses­ta hie­man ym­mäl­lään.

Yk­si il­miö, joka on ai­na­kin mei­dän bus­seis­tam­me ko­ko­naan pois­tu­nut, on il­ki­val­ta. En muis­ta kos­ka vii­mek­si oli­si esi­mer­kik­si penk­ke­jä viil­lel­ty tai muu­ta ri­kot­tu, kun vie­lä muu­ta­ma vuo­si­kym­men sit­ten penk­ke­jä om­mel­tiin kun­toon tä­män täs­tä. Myös­kään ku­rin­pi­to­toi­mil­le ei ny­ky­ään juu­ri ole tar­vet­ta. Ai­ka­naan jou­duin ai­na sil­loin täl­löin lait­ta­maan jon­kun rää­vä­sui­sen tai muu­ten tot­te­le­mat­to­man ty­tön tai po­jan kä­ve­le­mään muu­ta­man vii­mei­sen ki­lo­met­rin ko­ti­mat­kas­ta. En muis­taak­se­ni kui­ten­kaan kos­kaan kah­ta ker­taa sa­maa op­pi­las­ta, sen ver­ran te­ho­kas toi­men­pi­de oli. Ny­ky­ai­ka­na täl­lais­ta ei edes voi­si teh­dä, mut­ta on­nek­si ei ole tar­vet­ta­kaan. Sen ver­ran ovat po­jat ja ty­töt pol­ves­ta pa­ran­tu­neet.