Hy­myi­lyt­tää. Tur­haut­taa. Rie­mas­tut­taa. Är­syt­tää. Häm­men­tää. Loh­dut­taa. Ja taas hy­myi­lyt­tää. Vaih­te­le­via tun­tei­ta min­kä ta­han­sa mat­kan var­rel­ta, jon­ka ai­ka­na ha­lu­aa ko­kea, op­pia ja löy­tää uut­ta. Täl­lä ker­taa ky­sees­sä on ru­no­mat­ka, jol­le läh­din vii­me syk­sy­nä Ruo­ve­den opis­ton kir­jal­li­suus­pii­rin mu­ka­na. Ru­no­jen maa­il­ma oli jää­nyt tei­ni­vuo­sien jäl­keen elä­mäs­sä­ni taka-alal­le, jo­ten lu­vas­sa oli pal­jon uut­ta. En tien­nyt var­mas­ti, mi­hin mat­ka­ni suun­tau­tui­si ja mitä sil­tä odot­tai­sin.

Muu­ta­maan sa­naan on mah­du­tet­tu ko­ko­nai­nen maa­il­ma, jos­kus ih­mi­sen elä­mä alus­ta lop­puun. Runo vie mu­ka­naan tut­ki­maan ym­pä­ris­töä yh­tä lail­la kuin omaa si­sin­tä. Kie­lel­lä ja sa­noil­la lei­kit­te­lyn mah­dol­li­suu­det ovat lo­put­to­mat. Ta­jun­nan­vir­ta on par­haim­mil­laan sa­na­te­ra­pi­aa lu­ki­jal­le.

Kir­jal­li­suus­pii­ris­sä kä­sit­te­lim­me suo­ma­lais­ten ru­noi­li­joi­den te­ok­sia kes­kus­tel­len nii­den he­rät­tä­mis­tä aja­tuk­sis­ta. Koin mon­ta eri­lais­ta ta­ri­naa, osa oli help­po­ja ja sa­mais­tut­ta­via, toi­set taas vai­kei­ta, jopa är­syt­tä­viä. Jot­kut ru­no­kir­jat ha­lu­sin omia hyl­lyy­ni ai­na saa­ta­vil­le, toi­set taas vis­ka­ta ik­ku­nas­ta ulos tuu­len rie­po­tel­ta­vak­si.

Yl­lä­tyin, kuin­ka voi­mak­kai­ta tun­tei­ta ru­not sai­vat ai­kaan. Tä­hän tun­nes­kaa­laan pää­si­vät osal­li­sik­si kir­jal­li­suus­pii­ri­läis­ten li­säk­si myös per­heen­jä­se­net, lu­kies­sa­ni heil­le miel­tä­ni lii­ku­tel­lei­ta teks­te­jä. Nau­rah­dus tai kul­mien kur­tis­tus lä­hei­sel­tä ih­mi­sel­tä tun­tui hy­väl­tä, hän­kin sai koh­da­ta ru­non.

Runo kyl­lä koh­taa si­nut mie­lel­lään, an­taa lu­van löy­tää ne it­sel­le­si so­pi­vim­mat aja­tuk­set, tun­teet.

Runo elää het­kes­sä. Se muun­tuu tar­peen mu­kaan tai py­syy sil­le osoi­te­tul­la pai­kal­la, tu­ki­koh­ta­na, jo­hon pa­la­ta. Ru­no­jen myö­tä maa­il­ma­ni on avar­tu­nut, saa­nut uu­sia sä­vy­jä. Olen op­pi­nut naut­ti­maan en­si­re­ak­ti­os­ta, voi­mak­kaas­ta­kin, joka saat­taa muut­tua seu­raa­val­la lu­ku­ker­ral­la. Olen myös op­pi­nut kun­ni­oit­ta­maan tois­ten täy­sin eri­lai­si­a­kin nä­ke­myk­siä sa­mas­ta ru­nos­ta.

Uu­den op­pi­mi­nen ja omien en­nak­ko­luu­lo­jen ku­mou­tu­mi­nen tun­tuu hy­väl­tä. Vah­vim­pia ko­ke­muk­sia täl­lä seik­kai­lul­la on ol­lut vai­ke­an teks­tin hy­vää te­ke­vä vai­ku­tus vä­sy­neil­le ai­voil­le­ni, ai­van kuin pul­la­mös­sö oli­si aset­tu­nut rai­teil­leen, vaik­ka en lu­ke­mas­ta­ni sil­lä het­kel­lä ym­mär­tä­nyt kuin sa­no­jen ryt­min.

Runo on kul­jet­ta­nut mi­nut ke­säl­lä kah­teen vie­hät­tä­vään ta­pah­tu­maan. Vin­han puu­tar­has­sa ru­no­ja lu­et­tiin blu­e­sin soi­des­sa taus­tal­la, Veh­ka­nie­men ti­lal­la ru­noi­li­jat tul­kit­si­vat omia teks­te­jään. Minä kuun­te­lin hymy huu­lil­la.

Us­kal­lat­ko sinä tart­tua ru­no­kir­jaan ja su­kel­taa yl­lä­tyk­sel­li­seen maa­il­maan? Koh­da­ta ru­non sel­lai­se­na kuin olet?

Runo kyl­lä koh­taa si­nut mie­lel­lään, an­taa lu­van löy­tää ne it­sel­le­si so­pi­vim­mat aja­tuk­set, tun­teet. Runo ei pa­ko­ta ym­mär­tä­mään kir­joit­ta­jan­sa aja­tus­vir­ran tar­koi­tus­ta, vaan ke­hot­taa lu­ki­jaa et­si­mään it­sel­leen mer­ki­tyk­sen, oman­lai­sen­sa. Sa­no­taan, et­tä runo val­mis­tuu vas­ta lu­ki­jan mie­les­sä, jo­ten si­nul­la on va­paat kä­det.

Mi­nun ru­no­mat­ka­ni on vie­lä kes­ken, tämä on vain ter­veh­dys mat­kan­var­rel­ta.