Yli­op­pi­las­ke­vää­ni oli mur­heel­li­nen.

Paik­ka­kun­ta­lai­nen mi­nua pari vuot­ta nuo­rem­pi poi­ka me­neh­tyi lii­ken­ne­on­net­to­muu­des­sa, kun ka­ve­rin oh­jaa­ma au­to suis­tui tiel­tä. Vain yh­del­le kyy­dis­sä ol­leel­le kävi huo­nos­ti.

Al­ku­so­kis­sa lyy­his­tyin pi­me­än vaa­te­ko­me­ron lat­ti­al­le huu­ta­maan rä­käis­tä it­kua. Kä­ve­lin met­säs­sä ris­tiin ras­tiin, pau­ku­tin kan­gas­puil­la ku­det­ta tiu­kem­min kuin kos­kaan.

Po­jan ys­tä­vät kan­toi­vat ark­kua va­ka­vi­na rip­pi­kou­lu­pu­vuis­saan. Pi­din hiuk­sis­sa­ni mus­taa su­ru­nau­haa, en­kä us­ko­nut ot­ta­va­ni sitä kos­kaan pois, niin ko­vil­le epä­oi­keu­den­mu­kai­suus ot­ti.

Pel­kä­sin aja­mis­ta, ja pel­kä­sin ol­la ke­nen­kään kyy­dis­sä.

Olin juu­ri saa­nut ajo­kor­tin. En ol­lut kii­reh­ti­nyt sen kans­sa, vaik­ka moni luok­ka­ka­ve­ri­ni oli läh­te­nyt au­to­kou­luun jo heti ikä­ra­jan täy­tyt­tyä.

Tuon lii­an nuo­ren po­jan kuo­le­man jäl­keen ajoin joi­ta­kin vuo­sia, mut­ta sit­ten tuli stop­pi. Pel­kä­sin aja­mis­ta, ja pel­kä­sin ol­la ke­nen­kään kyy­dis­sä. Jul­ki­nen lii­ken­ne vei mi­nua sin­ne, min­ne tar­vit­si.

Kun olin opin­toi­hi­ni liit­ty­väs­sä ke­sä­har­joit­te­lus­sa, au­tol­la aja­mi­ses­ta oli tul­la kyn­nys­ky­sy­mys am­ma­tin­va­lin­nal­le.

En tien­nyt, mi­ten saan pa­kin pääl­le pe­ruut­ta­es­sa­ni mi­nul­le ou­don toi­mi­tuk­sen au­ton pois tal­lis­ta. Jut­tu­kei­koil­le läh­te­mi­nen jän­nit­ti, sil­lä ai­na oli edes­sä tun­te­ma­ton paik­ka ja mi­nul­le ou­to tie. Ajat­te­lin, et­tä am­mat­ti­haa­vee­ni toi­mit­ta­jan työs­tä on pois sul­jet­tu, kos­ka en ky­ke­ne enää au­ton rat­tiin.

Hiki va­lui no­ro­na, kun som­pai­lin pik­ku­kau­pun­gin ka­duil­la en­sim­mäis­tä uut­ta ajo­tun­ti­a­ni.

Kun sit­ten muu­tin toi­sel­le paik­ka­kun­nal­le kau­ak­si kes­kus­tas­ta, oli pak­ko pääs­tä puo­len vuo­den ikäi­sen esi­koi­se­ni kans­sa mai­to­kaup­paan omal­la kul­ku­neu­vol­la.

Ai­noa vaih­to­eh­to oli läh­teä uu­des­taan au­to­kou­luun. Hiki va­lui no­ro­na, kun som­pai­lin pik­ku­kau­pun­gin ka­duil­la en­sim­mäis­tä uut­ta ajo­tun­ti­a­ni. On­nek­si opet­ta­ja oli kan­nus­ta­va, ei­kä hä­nes­tä tois­ta tun­tia tar­vit­tu: Ei muu­ta kuin roh­ke­as­ti aja­maan!

Kään­ne tot­tu­neek­si kus­kik­si ei ta­pah­tu­nut kuu­kau­sis­sa, vaan pi­kem­min­kin vuo­sis­sa. En edel­leen­kään läh­de Hel­sin­kiin kuin suu­res­sa hä­däs­sä – ja muu­ten­kin tun­te­mat­to­mis­sa kau­pun­geis­sa aja­mi­nen on hiu­kan pii­nal­lis­ta. Na­vi­gaat­to­ri on pe­las­ta­nut mo­nes­ta pu­las­ta, kun voi kes­kit­tyä pel­käs­tään lii­ken­tee­seen, ei­kä tar­vit­se sa­mal­la suun­nis­taa vie­rai­siin osoit­tei­siin.

Empa­tia ei ole ke­nel­tä­kään kiel­let­tyä lii­ken­tees­sä­kään.

Täl­lä vii­kol­la kou­luis­sa vie­tet­tä­vän lii­ken­ne­tur­val­li­suus­vii­kon ai­kaan on jäl­leen hyvä muis­taa, et­tä vaik­ka it­se oli­sit lii­ken­tees­sä kuin ko­to­na­si, kaik­ki ei­vät ole. Mo­nia huo­les­tut­ta­vat joko omat riit­tä­mät­tö­mik­si ko­e­tut lii­ken­ne­tai­dot tai tois­ten käyt­täy­ty­mi­nen ja asen­ne – ja usein syys­tä. Sik­si em­pa­tia ei ole ke­nel­tä­kään kiel­let­tyä lii­ken­tees­sä­kään.