Taan­noin jut­te­lin ita­li­a­lai­sen tut­ta­va­ni kans­sa muu­ta­mis­ta kult­tuu­rie­rois­tam­me. Tut­ta­va­ni on opis­kel­lut am­mat­tiin­sa ja asu­nut Suo­mes­sa kym­me­ni­sen vuot­ta. Pal­ve­lu­am­ma­tis­sa hän koh­taa mo­nia so­si­aa­li­sia ti­lan­tei­ta.

Pää­dyim­me poh­ti­maan sitä, mi­ten ko­ti­mais­sam­me suh­tau­du­taan eri-ikäi­siin ih­mi­siin. Ita­li­as­sa puo­li su­kua on usein kool­la. Sun­nun­tai­sin ote­taan iso­van­hem­mat, lap­set, vaik­ka tä­dit, se­dät ja ser­kut­kin mu­kaan ruo­kai­le­maan, kä­ve­lyl­le tai muu­hun yh­des­sä­o­loon. Eri-ikäi­set ovat luon­te­vas­ti yh­des­sä. Niin to­sin oli meil­lä­kin en­nen.

Var­sin­kin maa­lai­syh­tei­söis­sä asut­tiin yleen­sä kol­mes­sa pol­ves­sa sa­man ka­ton al­la, mikä ny­ky­o­lois­sa opis­ke­lui­den ja työ­teh­tä­vien myö­tä on muut­tu­nut. Nyt­tem­min iso­van­hem­mat voi­vat toki asua ai­na­kin lä­hel­lä, mut­ta muu­ten yh­des­sä ol­laan pie­nem­mäl­lä jou­kol­la. Nyt ei ai­na edes omas­sa per­hees­sä vält­tä­mät­tä juu­ri­kaan koh­da­ta, ei ai­na edes ruo­ka-ai­kaan.

Kiin­nos­tuk­sen ai­heet ovat eriy­ty­neet, ja sii­tä on tul­lut ikään kuin it­ses­tään­sel­vyys. Näyt­tää sil­tä, et­tä ol­laan jo pu­to­a­mas­sa su­ku­pol­vien vä­li­seen jor­pak­koon.

Tie­ten­kin nuo­ret kai­paa­vat yh­teen­kuu­lu­vuut­ta ikäis­ten­sä kans­sa, min­kä vaik­ka­pa kän­nyk­kä so­vel­luk­si­neen mah­dol­lis­taa, to­sin va­li­tet­ta­vas­ti se myös pois­taa po­ru­kas­ta. Mut­ta näyt­tää käy­neen niin, et­tä nuo­ril­la ei ole oi­kein mi­tään kä­si­tys­tä van­hem­pien, saa­ti iäk­kääm­pien maa­il­mas­ta - ja tie­ten­kin myös päin­vas­toin. Ikäih­mi­nen on kau­ka­na ny­ky­nuo­ren ym­py­röis­tä.

Jut­te­lus­sam­me pää­dyim­me sii­hen, et­tä suku- ja su­ku­pol­viyh­tey­den loi­ton­tu­mi­nen on vää­jää­mät­tä muut­ta­nut eri-ikäis­ten luon­te­vaa koh­taa­mis­ta. Se saat­taa nä­kyä jopa sii­nä, mi­ten asi­a­kas­pal­ve­lus­sa käyt­täy­dy­tään, ja sen nä­kee var­sin­kin hy­vin yh­tei­söl­li­ses­tä kult­tuu­ris­ta tul­lut uu­si suo­ma­lai­nen.

Tun­ne­tus­ti olem­me mie­luum­min lu­ki­ja- kuin pu­hu­ja­kan­saa. Nyt näy­täm­me muut­tu­van ko­vaa vauh­tia vies­tit­te­li­jä­kan­sak­si. Kän­ny­kän nä­pyt­te­ly kiel­tä­mät­tä so­pii ikään kuin pa­rem­min vies­tin­näl­li­seen pe­ri­määm­me. Sil­mä­tyk­sin ole­mi­nen­han vaa­tii suul­lis­ta so­si­aa­li­suut­ta, mikä on vai­ke­aa ai­na­kin sil­loin, jos ei ole mi­ten­kään yh­teis­tä maa­il­maa.

Jos ja kun nyt tie­toa ja viih­det­tä han­ki­taan pal­jon kän­ny­köi­den avul­la ver­kos­ta, va­lin­ta osuu kui­ten­kin hel­pos­ti vain oman kiin­nos­tuk­sen pii­riin. Uu­ti­set­kin voi ti­la­ta vain niis­tä ai­heis­ta, jois­ta ha­lu­aa. Sii­tä on il­mei­se­nä seu­rauk­se­na, et­tä kaik­kea toi­sen­lais­ta väl­tel­lään tai se jopa unoh­de­taan. Ää­rim­mil­lään um­pi­oi­du­taan omaan so­me­kup­laan. Sil­loin var­sin­kaan nuo­rem­mat ei­vät luon­te­vas­ti koh­taa eri-ikäi­siä, eten­kään iäk­käi­tä. Yh­teis­kun­nas­sam­me ke­hi­tys jopa vah­vis­taa tätä.

Mi­tä­pä jos päät­tä­mäl­lä pää­tet­täi­siin ta­va­ta eri-ikäi­siä su­ku­lai­sia ja ys­tä­viä? Ju­tel­tai­siin nuo­rel­le, kes­ki-ikäi­sel­le, iäk­kääl­le, van­huk­sel­le sa­mas­sa tu­vas­sa, ruo­ka­pöy­däs­sä, ret­kel­lä, sau­nan lau­teil­la tai mis­sä nyt kek­si­tään­kin. On ai­ka su­ku­pol­vien koh­taa­mi­sel­le.