Luin jos­kus taan­noin laa­jas­ta tut­ki­muk­ses­ta, jos­ta kävi il­mi, et­tä yl­lät­tä­vän iso osa ih­mi­sis­tä ei ole lain­kaan it­seen­sä tyy­ty­väi­nen. He pi­ti­vät mel­kein kaik­kia vas­taan tu­li­joi­ta it­se­ään pa­rem­pi­na. Min­kä ih­meen ta­kia?

Tuli mie­leen, et­tä oli­ko sen joku heil­le päin naa­maa sa­no­nut, vai it­se­kö he oli­vat sel­lai­sen asi­an pää­tel­leet?

Min­kä­lai­sis­ta ko­ke­muk­sis­ta voi ol­la läh­töi­sin niin syvä ne­ga­tii­vi­suus?

Vas­ta­vuo­roi­ses­ti olen pääs­syt koh­taa­maan täy­sin toi­sen lai­dan ih­mi­siä, jot­ka ha­lu­a­vat pu­hua joka ti­lan­tees­sa ai­na po­si­tii­vi­sen ajat­te­lu­ta­van puo­les­ta. En kiel­lä, et­tei­kö se jos­kus oli­si tun­tu­nut oi­kein är­syt­tä­vän kor­nil­ta, mut­ta pi­dem­män tark­kail­lun jäl­keen olen tul­lut sii­hen tu­lok­seen, et­tä sii­nä voi­kin ol­la itua.

Meil­lä oli kou­lu­ai­ka­na opet­ta­ja, joka pu­hui ak­tii­vi­ses­ti sen puo­les­ta, et­tä jo­kai­nen on jos­sain pa­ras. Ei tie­ten­kään vält­tä­mät­tä maa­il­man pa­ras, mut­ta eri­tyi­sen hyvä kui­ten­kin, esi­mer­kik­si omas­sa luo­kas­saan tai ka­ve­ri­pii­ris­sään.

Jos­kus sitä po­ru­kal­la oi­kein poh­dit­tiin, et­tä oli­ko­han se sit­ten­kin ihan tuu­les­ta tem­mat­tua jut­tua? Vai oli­ko opet­ta­ja jo heti jos­sain pa­ras? Pa­ras va­leh­te­li­ja?

Se piti kyl­lä paik­kan­sa, et­tä mei­dän­kin luo­kal­la kai­kis­sa ur­hei­lu­la­jeis­sa oli mel­kein ai­na eri voit­ta­ja. Pa­ras löy­tyi myös lau­la­mi­ses­sa, piir­tä­mi­ses­sä, puu­töis­sä yn­nä muus­sa.

Väi­tet­tä en voi­nut siis to­dis­taa val­heek­si ja an­noin sen ol­la ar­vos­te­le­mat­ta.

Sit­ten kou­lun jäl­keen nuo­ri­na mie­hi­nä pi­dim­me jos­kus ”ke­sä­ki­sat” mö­kil­lä, jos­sa oli vii­si eri la­jia ja mei­tä oli nel­jä nuor­ta at­leet­tia. La­jei­na oli leu­an­ve­to, pun­ner­rus, pun­ner­rus yh­del­lä kä­del­lä, kä­den­vään­tö ja sau­no­mi­nen.

Kuin­ka ol­la­kaan, kaik­ki voit­ti­vat yh­den la­jin ja lo­pul­ta löy­tyi taas se pa­ras, joka ai­no­a­na sai toi­sen voi­ton. Mie­len­kiin­tois­ta! Väi­te piti sii­nä koh­taa myös paik­kan­sa.

Ys­tä­vä­ni Kyös­ti ei ym­mär­tä­nyt ai­koi­naan koko pa­rem­muus asi­aa, ei­kä opet­ta­jan pu­hei­ta lain­kaan. Hän ei ol­lut pa­ras ur­hei­lus­sa, ei tai­de­la­jeis­sa, ei­kä mis­sään kou­lu­ai­neis­sa. Hän oli kiin­nos­tu­nut ai­na kai­kes­ta ja ajau­tui sen myö­tä tah­to­mat­taan myös jos­kus on­gel­miin ja en­sim­mäi­se­nä ko­kei­le­maan jopa hie­man pa­hei­ta­kin.

Mi­nul­ta­kin hän ky­syi, et­tä mis­sä on muka pa­ras? En osan­nut sa­noa, mut­ta koi­tin eh­dot­taa, et­tä pa­ras yleis­mies, tai ai­na­kin ute­li­ain? Eh­kä sii­nä­kin voi­si ol­la pa­ras?

Kyös­til­tä meni pi­lal­le koko jou­lu­lo­ma. Hän oli var­ma, et­tä opet­ta­ja on vää­räs­sä.

Lop­pi­ai­sen jäl­keen al­koi taas opis­ke­lu. Kyös­ti meni kou­lun jäl­keen jä­mä­käs­ti opet­ta­jan pu­heil­le ja ha­lu­si vii­mein­kin sel­vyy­den ti­lan­tee­seen.

Hän vaa­ti saa­da tie­tää, mis­sä hän muka on kaik­kein pa­ras?

Opet­ta­ja nau­rah­ti hy­myil­len ja ta­put­ti ys­tä­väl­li­ses­ti Kyös­tiä ol­ka­pääl­le.

–Voi Kyös­ti! Sinä olet kuu­le kaik­kein pa­ras huo­no esi­merk­ki.

Kyös­tin suu lok­sah­ti häm­mäs­tyk­ses­tä au­ki ja hän vain tui­jot­ti eteen­sä.

Opet­ta­ja ta­put­ti vie­lä pari ker­taa tut­ta­val­li­ses­ti ja jat­koi hy­räil­len mat­kaan­sa.

Het­ken va­ka­van tuu­mai­lun jäl­keen Kyös­ti oli asi­aan jo hy­vin tyy­ty­väi­nen ja sil­mät on­nes­ta lois­ta­en hy­myi­li ren­nos­ti suu­pie­leen­sä.

Hän oli kuin oli­kin oi­ke­as­ti jos­sain po­ru­kan pa­ras.