En muis­ta, mil­lais­ta se oli. En tie­dä, mitä ää­niä kuu­lin, tai mitä näin. En osaa yh­tään sa­noa, mikä vuo­de­nai­ka oli tai ke­nen seu­ras­sa lii­kuin. Niin pie­ni minä olin en­sim­mäi­sel­lä met­sä­ret­kel­lä­ni.

Sil­ti – jo tuos­ta en­sim­mäi­ses­tä het­kes­tä as­ti olen ra­kas­ta­nut met­sää. Ra­kas­ta­nut met­sää ja luon­toa niin pal­jon, et­ten var­maan kos­kaan saa sii­tä tar­peek­se­ni. Niin on mo­nil­la meis­tä.

Lap­suu­des­ta­ni muis­tan sa­vun ha­jun, kun isä sy­tyt­ti nuo­ti­o­ta. Pais­tet­tiin mak­ka­raa, ja savu kir­ve­li sil­miä. Tut­kin met­säs­sä kaik­kea, eten­kin kos­ket­ta­mal­la. Jä­kä­lä oli ai­na mie­len­kiin­toi­sin­ta: sen pin­ta on kar­kea, mut­ta kun sitä on oi­kein pal­jon, sen pääl­le te­kee mie­li men­nä ma­kuul­le.

Muis­tan telt­ta­ret­ket Hau­kan­hie­dal­le – nii­tä oli mon­ta ke­säs­sä. Isä lait­toi ai­na naa­vaa ne­nän al­le ja esit­ti Röl­liä, ja me lap­set juok­sim­me nau­ra­en kar­kuun.

Hau­kan­hie­dal­la pu­jot­te­lim­me juo­lu­koi­ta hei­nän­kor­teen, ja söim­me ne hi­taas­ti, ja­lat jär­ven peh­me­ää hiek­ka­poh­jaa tun­nus­tel­len.

Muis­tan en­sim­mäi­sen ker­ran, kun pää­sin mu­kaan hir­vi­met­säl­le. Voi sitä jän­ni­tys­tä! Ker­ran is­tuin pas­sin al­la, kun hir­vi juok­si kuu­si­kos­ta vain kym­me­nien met­rien pää­hän mi­nus­ta, py­säh­tyi ja tui­jot­ti mi­nua suo­raan sil­miin. Het­ken hil­jai­suus, kova pa­maus ylä­puo­lel­ta­ni, ja hir­vi oli maas­sa. Sitä nä­kyä en kos­kaan unoh­da.

Vaik­ka met­säs­tys on ka­rua, on sii­nä sil­ti mu­ka­na suu­ri kun­ni­oi­tus luon­toa koh­taan. Ne pu­na­pi­poi­set mie­het ym­pä­ril­lä­ni ryys­tä­mäs­sä kuk­sis­ta kah­via kun­ni­oit­ti­vat kyl­lä luon­toa, pi­ti­vät sii­tä huol­ta. Myö­hem­min us­kal­sin it­se­kin hank­kia met­säs­tys­kor­tin, vaik­ka tänä päi­vä­nä se har­ras­tus on­kin jo pa­has­ti jää­nyt.

Elä­vim­mät muis­to­ni lap­suu­des­ta ta­pah­tui­vat kui­ten­kin mö­kil­lä. Ruo­ve­den met­sis­sä, kau­ka­na kai­kes­ta hä­li­näs­tä, rot­ko­jär­ven ran­nal­la. Ei säh­köä, ei juok­se­vaa vet­tä, ei edes kent­tää pu­he­li­mes­sa. Nii­tä ei tar­vi­ta.

Mi­nus­ta on kuva, kun pik­kui­pa­na­na is­tun lai­tu­ril­la, kyl­läs­ty­neen nä­köi­se­nä mato-on­ki kä­des­sä. Ei tain­nut kala syö­dä.

Nyt is­tun sii­nä sa­mas­sa koh­das­sa, kyl­lä­kin uu­del­la lai­tu­ril­la, ei­kä edes on­kea kä­des­sä. Minä vain is­tun. Kuun­te­len lin­tu­jen il­lan vii­meis­tä kon­sert­tia, ja kat­se­len, kun us­va hii­pii kuin tans­sien tyy­nen, hi­taas­ti yö­hön tum­me­ne­van jär­ven pin­taan. Hen­gi­tän sy­vään. Jos­sain huu­taa kuik­ka. Pa­ras paik­ka maa­il­mas­sa.

Tänä vuon­na Noi­ta­kä­rä­jien kan­ta­va­na tee­ma­na on met­sä. Jol­le­kin se tuo elan­non, toi­sel­le har­ras­tuk­sen, jol­le­kin vain nau­tin­non. Pit­kin kä­rä­jä­viik­koa jär­jes­te­tään mo­nia met­sä­ai­hei­sia ta­pah­tu­mia, ja esi­mer­kik­si kä­rä­jä­to­rin tur­pa­kä­rä­jil­lä pu­hu­taan met­säs­tä mo­nes­ta eri nä­kö­kul­mas­ta. Käyn­nis­sä on myös ku­va­ki­sa, jol­la ha­lu­am­me kan­nus­taa kaik­kia läh­te­mään luon­toon.

Toi­von koko sy­dä­mes­tä­ni, et­tä tänä ke­sä­nä juu­ri sinä otat kai­ken ir­ti Suo­men su­ves­ta, ja eten­kin met­säs­tä! Py­säh­dy, hen­gi­tä, ja nau­ti sii­tä.

Näh­dään Noi­ta­kä­rä­jil­lä!

Kir­joit­ta­ja on Ruo­ve­den Noi­ta­kä­rä­jät ry:n sih­tee­ri ja to­rie­män­tä

Tut­kin met­säs­sä kaik­kea, eten­kin kos­ket­ta­mal­la.

Hen­gi­tän sy­vään. Jos­sain huu­taa kuik­ka.