Tör­mä­sin muu­ta­ma kuu­kau­si sit­ten il­ta­päi­vä­leh­dis­sä jut­tui­hin ru­mim­mis­ta esi­neis­tä, joi­ta ih­mi­set ko­deis­saan säi­lyt­ti­vät. Sii­tä in­nos­tuin it­se­kin et­si­mään ko­to­a­ni esi­net­tä, joka oli­si niin ai­nut­laa­tui­sen ruma, et­tei sii­tä hen­noi­si edes luo­pua.

Teh­tä­vä osoit­tau­tui vai­ke­ak­si. Vah­vin eh­do­kas oli pie­ni pui­nen purk­ki, jon­ka kuk­ka­ku­vi­ot ovat tur­han räi­kei­tä ma­kuu­ni.

Hyvä purk­ki se sil­ti on. Säi­ly­tän sii­nä muis­ti­tik­kua ja ha­ka­neu­laa.

Se kat­se­li mi­nua nap­pi­sil­mil­lään soh­van­nur­kas­ta.

Kos­ka tu­los jäi lai­hak­si, pää­tin kään­tää ase­tel­man pää­la­el­leen ja et­siä asi­an tai esi­neen, jota pi­täi­sin ai­nut­laa­tui­sen kau­nii­na.

Voit­ta­ja löy­tyi hel­pos­ti. Se kat­se­li mi­nua nap­pi­sil­mil­lään soh­van­nur­kas­ta kor­vat hel­lyt­tä­väs­ti lur­pal­laan. Mi­nun Nal­le­ni ni­mit­täin, uu­si hie­no ru­set­ti kau­las­saan.

Nal­len sain ihan pie­ne­nä. Vuo­si­kau­det se kul­ki mu­ka­na­ni niin ilois­sa kuin su­ruis­sa. Yöt se nuk­kui vie­res­sä­ni. Tur­va­na­ni se oli ai­na.

Sit­ten kävi ku­ten ar­va­ta saat­taa: Minä kas­voin ja muu­tin pois, mut­ta en ot­ta­nut Nal­lea mu­kaa­ni. Se jäi lap­suu­den­ko­tii­ni maal­le. Var­maan uu­moi­lin ha­ke­va­ni Nal­len sit­ten, kun opis­ke­li­ja­kämp­pä vaih­tuu oi­ke­ak­si ko­dik­si, mut­ta jo­ten­kin se vain jäi. Eh­kä ajat­te­lin, et­tei Nal­le viih­dy kau­pun­gis­sa.

Jos­sain vai­hees­sa Nal­le var­maan sit­ten köm­pi tal­viu­nil­le vaa­te­laa­tik­koon. Vaa­te­huo­nees­ta sen peh­meä pesä kai pää­tyi epä­huo­mi­os­sa ul­ko­va­ras­toon.

Eh­kä ajat­te­lin, et­tei Nal­le viih­dy kau­pun­gis­sa.

Kun Nal­le-res­su taan­noin puo­li­va­hin­gos­sa löy­tyi, se oli kur­jas­sa kun­nos­sa. Sen pääl­lä oli sa­han­pu­rua ja tur­kis­ta mil­tei kaik­ki kar­va ir­ron­nut. Sau­mat oli­vat rat­keil­leet, ja vat­san­pei­te oli niin ohut, et­tä sii­tä ihan läpi näki.

Jär­kyt­ty­nee­nä otin Nal­len sy­lii­ni ja vein sen ko­tii­ni. Neu­vot­to­ma­na päät­te­lin, et­tä en­si­a­vuk­si se oli pes­tä­vä. Niil­le, jot­ka löy­tä­vät it­sen­sä vas­taa­vas­ta ti­lan­tees­ta, an­tai­sin kui­ten­kin sen neu­von, et­tä äl­kää lait­ta­ko nal­le­ja pe­su­ko­nee­seen. Vaik­ka va­lit­sin hie­no­pe­suoh­jel­man, Nal­le-par­ka ha­jo­si niin, et­tä us­koin sen ole­van lo­pul­li­ses­ti men­nyt­tä.

Kos­ka edel­leen soi­maan it­se­ä­ni sii­tä, mitä kaik­kea muu­ta­kin ty­pe­rää Nal­len pe­las­ta­mi­sek­si omin neu­voin tein, siir­ryn suo­raan sii­hen päi­vään, kun luo­vu­tin Nal­len ko­ti­ky­län spe­si­a­lis­tien hel­lään hoi­toon. Ih­mei­tä en odot­ta­nut, mut­ta sel­lai­sen koh­ta­sin, kun hain täy­sin ter­veh­ty­neen Nal­len ko­tiin. En voi edes ku­vi­tel­la, mitä kaik­kea Nal­lel­le on pi­tä­nyt teh­dä, et­tä se on saa­tu kun­toon. Osaa­mi­sen li­säk­si on tar­vit­tu ai­na­kin ai­mo an­nos vä­lit­tä­mis­tä.

Kaik­kein ih­meel­li­sin­tä on se, et­tä vaik­ka Nal­lel­la on nyt uu­det täyt­teet, uu­si turk­ki ja ihan uu­si ru­set­ti, on se sil­ti sama van­ha Nal­le. Niin ra­kas, et­tä enää en sitä sil­mis­tä­ni pääs­tä.

Lee­na Törnq­vist