Ruoveden ensimmäiset ylioppilaat kokoontuivat tapaamisessaan yhteiskuvaan
Jorma Havia
Lukijan kynästä
Ruoveden ensimmäiset ylioppilaat 60 vuotta sitten
Toukokuun viimeisenä päivänä vuonna 1962 saivat Ruoveden yhteiskoulun ensimmäiset ylioppilaat lakkinsa. Se oli merkittävä päivä koulun historiassa, ja me lakitettavat olimme jännittyneitä, sen muistan: tytöt jakkupuvuissaan, juuri polven peittävissä hameissa, pojat rusetti tai solmio kaulassa, vanhemmat rinta ylpeydestä rottingilla. Ryhmityimme koulun portaille kuvan ottamista varten, me 19 vakavaa nuorta ylioppilasta. – Kun kokoonnuimme 20. heinäkuuta 2022 juhlimaan sitä, että ylioppilaaksi tulostamme oli kulunut 60 vuotta, paikalle saapui 11 luokkatoveria, yksin tai puolisonsa kera. Neljä meistä on kuollut ja neljä ei syystä tai toisesta voinut tulla mukaan.
Juhlapaikaksi oli kokoonkutsujamme Raimo Tiensuu valinnut Vinsanvillan Ruhalassa, ja se oli hyvä valinta: monet eivät paikkaa ennestään tunteneet – olemme hajaantuneet Ruovedeltä ympäri eteläisen Suomen, minä Keski-Eurooppaan asti. Ihastelimme kaunista maisemaa ja sääkin suosi meitä, päivä oli aurinkoinen, juuri mukavan lämmin. Mieleeni muistui päivä, jona kokoonnuimme riemuylioppilaina koululle kymmenen vuotta sitten: satoi kaatamalla, ja myrskytuuli repi sateenvarjon, jonka oli määrä varjella kampausta. Nyt olivat kampaukset kunnossa ja ikääntymisestä huolimatta tunnistimme vaivatta toisemme.
Silloin, 60 vuotta sitten, tunsimme itsemme, uranuurtajiksi, ja jollain lailla se tunne on kai meissä säilynyt, huomasin sen siitä, että vähän odotimme kutsua koulun kevätjuhlaan tai kokoontumiseemme kunnan edustajaa, ehkä Ruovesi-lehden toimittajaa. Mutta kunnan toimihenkilöt olivat kokouksissa, lehden tekijöitä lomilla, juhlimme siis päiksemme. Tai no, juhlimme ja juhlimme – mitään riehakasta juhlahumua ei Vinsanvillassa päässyt syntymään. Ylioppilaslakkimme ovat kellastuneet, koulumuistot haalistuneet.
Vinsanvillan omistaja Paula Rinki kertoi juhlatalon historiasta ja Raimo oli laatinut tietokilpailun harmaitten aivosolujemme aktivoimiseksi. Visan voittivat Armi Havia, Mirja Laine ja Seppo Rouhiainen 15/20 pisteellä kukin, ja he saivat kirjapalkinnon. (Huvittavaa: kysymykseen “Mikä on Suomen 2. suurin puukirkko?“ valitsi jokainen kolmesta vaihtoehdosta Kerimäen ja joku ihmetteli oikean vastauksen – Mäntyharju – kuultuaankin, miksi se ei ole Kerimäki. Harmaat aivosolut, hoi!)
Ennen visailua nautimme kuitenkin maittavan lounaan ja kertoilimme jokainen elämästämme ja meille tärkeistä asioista; Marja Laakso piti huolta siitä, ettemme eksyilleet liian pitkään jaaritteluun. Perhe, lastenlapset, suku ja juuret tuntuivat olevan lähellä jokaisen sydäntä, mutta hämmästyneinä huomasimme sen, että vielä 60 vuoden jälkeenkin tietty yhteenkuuluvuuden tunne yhdisti meitä. Kiitimme Raimoa järjestelyistä ja nimitimme hänet kokoonkutsujaksi kahden vuoden kuluttua.


