Ta­va­ra ei ole vain ma­te­ri­aa. Mi­nul­le ta­va­ran pois heit­tä­mi­nen on vai­ke­aa, ää­rim­mäi­se­nä esi­merk­ki­nä kir­jat. Nii­tä ovat huo­neet ja kaa­pit täyn­nä, ja tie­dän, et­tä seu­raa­va su­ku­pol­vi ei nii­hin juu­ri vil­kai­se­kaan. It­sel­le­ni kir­jan ros­kiin lait­ta­mi­nen on kui­ten­kin mah­do­ton teh­tä­vä.

Kir­jat saa ai­na jo­hon­kin mah­tu­maan, toi­sin on me­tal­li­ro­mun lai­ta.

Asun lap­suu­den­ko­dis­sa­ni, jos­sa on kes­ki­mää­räis­tä ta­loa enem­män läm­min­tä va­ras­to­ti­laa. Isä­ni suh­tau­tu­mi­nen ta­va­raan oli niuk­kuu­den ajan elä­neen ih­mi­sen ta­paan tiuk­kaa ja kek­se­li­äs­tä. Mi­tään ei saa heit­tää pois, sil­lä jo­nain päi­vä­nä juu­ri sitä saat­taa tar­vi­ta.

Van­hem­pa­ni ovat ol­leet ta­va­ran­käy­tön tai­tei­li­joi­ta, kier­rät­tä­jien va­li­o­luok­kaa. Isä hit­sa­si va­ras­ton hyl­lyt ja koi­ra­tar­han ai­dat sai­raa­la­sän­ky­jen ja he­te­koi­den poh­jis­ta. Kun isä os­ti lo­pet­ta­neen kan­gas­kau­pan va­ras­ton, saim­me mek­ko­kan­kaat äi­dil­le ja tyt­tä­rel­le sekä vaa­le­an­pu­nai­sia ja vaa­le­an­si­ni­siä pit­siy­ö­pai­to­ja, joi­ta piti lo­pul­ta koko nais­puo­li­nen suku.

Fi­a­tin va­ra­o­sien maa­han­tuo­ja pää­si kä­te­väs­ti va­ras­ton­poh­jis­ta eroon, kun myi sen isäl­le. Fi­a­te­ja, lii­ken­tees­sä ole­via, oli kol­me sekä muu­ta­ma raa­to, jois­ta saat­toi et­siä käyt­tö­kel­poi­sia osia. Ja tie­tys­ti pi­sim­män työ­u­ran­sa moot­to­ri­sa­ho­jen kor­jaa­ja­na teh­neel­lä mie­hel­lä oli iso va­li­koi­ma sekä sa­ho­jen run­ko­ja et­tä nii­den va­ra­o­sia.

Run­sau­des­sa­kaan ei hei­tet­ty mi­tään huk­kaan: kan­gas­kau­pan mal­li­tilk­ku­ni­puis­ta äi­ti om­pe­li vä­reil­lä ilot­te­le­via sei­nä­vaat­tei­ta ja soh­va­tyy­ny­jä, van­hois­ta vaat­teis­ta mat­to­ja ja na­rus­ta mak­ra­mee­amp­pe­lei­ta. Kaa­peis­ta on löy­ty­nyt myös 1950-lu­vun moot­to­ri­pyö­räi­li­jän nah­ka­ky­pä­rä, käyt­tö­kel­poi­nen pe­ruuk­ki sekä mag­ne­to­fo­ni ja kym­me­niä ki­lo­ja pai­na­va las­ku­ko­ne.

Mi­tään ei saa heit­tää pois, sil­lä jo­nain päi­vä­nä juu­ri sitä saat­taa tar­vi­ta.

Kaik­ki tämä run­saus jäi va­ras­toi­hin, kun kym­me­nen vuot­ta sit­ten muu­tin lap­suu­den­ko­tii­ni. Äi­ti ot­ti mu­kaan­sa uu­teen asun­toon sän­kyn­sä ja pyö­re­än ruo­ka­sa­lin pöy­dän.

Isän va­ras­tois­sa säi­lyt­tä­mien ta­va­roi­den rai­vaus­ta hi­das­ti toi­saal­ta nos­tal­gia, per­heel­li­sen kii­reet ja toi­saal­ta se, et­tä va­ras­to­ti­laa ta­los­sa to­del­la on run­saas­ti, li­sää ei oi­ke­as­taan tar­vit­se mi­hin­kään.

Tänä ke­sä­nä aloi­tim­me kui­ten­kin su­ru­työn, ta­va­ran pois heit­tä­mi­sen nois­ta laa­jois­ta va­ras­tois­ta. Pa­haa-aa­vis­ta­ma­ton ka­ve­ri­ni lu­pau­tui ot­ta­maan rau­ta­ro­mun vas­taan ja kul­jet­ta­maan sen pois. Isol­la pa­ket­ti­au­tol­la reis­su­ja tuli vii­si ja vie­lä muu­ta­ma rau­ta­put­ki jäi vii­mei­seen kuor­maan.

Mi­nus­ta ei tai­da saa­da tyh­jän ti­lan es­tee­tik­koa kos­kaan. Hen­ki­ses­sä mie­les­sä tyh­jä tila var­maan­kin rai­vaa ti­laa sees­tei­sil­le aja­tuk­sil­le ja rau­hoit­taa. Ro­mus­ta toi­saal­ta saa vi­rik­kei­tä luo­vaan ajat­te­luun ja ai­nek­sia as­kar­te­luun. Koh­ti ava­raa ti­laa ai­on sil­ti ede­tä, mut­ta ei pel­käs­tään van­haa pois heit­tä­mäl­lä, vaan mah­dol­li­sim­man vä­hän uut­ta os­ta­mal­la.