Va­lon­sä­teet he­rät­tä­vät si­sim­pä­ni ke­väi­sin ja saa­vat mi­nut kuo­riu­tu­maan ko­te­los­ta­ni. Nap­paan par­ve­ke­tuo­lin sel­kä­no­jal­ta peh­me­ä­ki­ha­rai­sen lam­paan­tal­jan si­säl­le, ku­rot­te­len kaa­pin pe­ru­koil­ta vä­rik­käät tyy­nyt pik­kui­sel­le par­ve­ke­soh­val­la­ni ja alan hai­kail­la ke­sä­kuk­kien pe­rään. Au­rin­gon­sä­teet pal­jas­ta­vat par­ve­ke­la­sien ran­nut, mut­ta nii­tä ei kan­na­ta pes­tä pois en­nen kuin sii­te­pö­ly­kau­si on ohi. Ei­hän?

Va­lon­sä­teet he­rät­tä­vät si­sim­pä­ni ke­väi­sin ja saa­vat mi­nut kuo­riu­tu­maan ko­te­los­ta­ni. Nap­paan par­ve­ke­tuo­lin sel­kä­no­jal­ta peh­me­ä­ki­ha­rai­sen lam­paan­tal­jan si­säl­le, ku­rot­te­len kaa­pin pe­ru­koil­ta vä­rik­käät tyy­nyt pik­kui­sel­le par­ve­ke­soh­val­la­ni ja alan hai­kail­la ke­sä­kuk­kien pe­rään. Au­rin­gon­sä­teet pal­jas­ta­vat par­ve­ke­la­sien ran­nut, mut­ta nii­tä ei kan­na­ta pes­tä pois en­nen kuin sii­te­pö­ly­kau­si on ohi. Ei­hän?

Vuo­si sit­ten täy­tet­ty­ä­ni 65 vuot­ta jäin eläk­keel­le. Olin saa­nut teh­dä töi­tä koko ikä­ni suh­teel­li­sen ter­vee­nä ja hy­vä­voi­mai­se­na, ja töi­den lop­pu­mi­nen ei aluk­si tun­tu­nut oi­kein mil­tään. Aja­tus­kin vie­lä kul­ki, ai­na­kin omas­ta mie­les­tä, jo­ten oli­sin hy­vin voi­nut vie­lä jat­kaa­kin työn­te­koa. Toki ai­na­kin vuo­si­kym­me­nen olin jo poh­ti­nut, mitä kaik­kea teen­kään ”sit­ten kun…”. Tai mitä en ai­na­kaan tee, eli pe­laa gol­fia. Pi­din työs­tä­ni ja käy­tin sii­hen pal­jon ai­kaa­ni myös il­tai­sin ja vii­kon­lop­pui­sin. Vii­mei­set pari työ­kuu­kaut­ta oli­vat kii­rei­siä, kos­ka ky­sees­sä oli pro­jek­ti, joka piti saa­da pää­tök­seen.

Vuo­si sit­ten täy­tet­ty­ä­ni 65 vuot­ta jäin eläk­keel­le. Olin saa­nut teh­dä töi­tä koko ikä­ni suh­teel­li­sen ter­vee­nä ja hy­vä­voi­mai­se­na, ja töi­den lop­pu­mi­nen ei aluk­si tun­tu­nut oi­kein mil­tään. Aja­tus­kin vie­lä kul­ki, ai­na­kin omas­ta mie­les­tä, jo­ten oli­sin hy­vin voi­nut vie­lä jat­kaa­kin työn­te­koa. Toki ai­na­kin vuo­si­kym­me­nen olin jo poh­ti­nut, mitä kaik­kea teen­kään ”sit­ten kun…”. Tai mitä en ai­na­kaan tee, eli pe­laa gol­fia. Pi­din työs­tä­ni ja käy­tin sii­hen pal­jon ai­kaa­ni myös il­tai­sin ja vii­kon­lop­pui­sin. Vii­mei­set pari työ­kuu­kaut­ta oli­vat kii­rei­siä, kos­ka ky­sees­sä oli pro­jek­ti, joka piti saa­da pää­tök­seen.

Koti on kuin hyl­lyk­kö, jos­sa on eri ajoil­ta ker­ty­nyt­tä ta­va­raa. Tar­peel­lis­ta toki, mut­ta näy­täm­me it­se­pin­tai­ses­ti ole­vam­me myös mui­nais­ta ke­räi­li­jä­kan­saa ja kel­po hamst­raa­jia, jot­ka ei­vät hen­no pan­na oi­kein mi­tään pois. Ta­va­roi­hin joko liit­tyy muis­to­ar­voa, tai ajat­te­lem­me, et­tä tuo­ta­kin na­run­pät­kää, van­haa pai­taa, ku­lu­nut­ta kau­haa, kauh­tu­nut­ta mat­toa tai muu­ta ver­ra­ton­ta esi­net­tä eh­kä voi­si vie­lä jos­kus tar­vi­ta.

Koti on kuin hyl­lyk­kö, jos­sa on eri ajoil­ta ker­ty­nyt­tä ta­va­raa. Tar­peel­lis­ta toki, mut­ta näy­täm­me it­se­pin­tai­ses­ti ole­vam­me myös mui­nais­ta ke­räi­li­jä­kan­saa ja kel­po hamst­raa­jia, jot­ka ei­vät hen­no pan­na oi­kein mi­tään pois. Ta­va­roi­hin joko liit­tyy muis­to­ar­voa, tai ajat­te­lem­me, et­tä tuo­ta­kin na­run­pät­kää, van­haa pai­taa, ku­lu­nut­ta kau­haa, kauh­tu­nut­ta mat­toa tai muu­ta ver­ra­ton­ta esi­net­tä eh­kä voi­si vie­lä jos­kus tar­vi­ta.

It­sen­sä haas­ta­mi­nen ja uu­sien tai­to­jen opet­te­lu lie­nee ai­na hyö­dyl­lis­tä, oli tai­to mikä ta­han­sa. Mu­siik­ki on ai­na ol­lut lä­hel­lä omaa sy­dän­tä­ni, ja olen soit­ta­nut rum­pu­ja mo­nen mon­ta vuot­ta. Soo­lo­soit­ti­mek­si niis­tä ei eh­kä kui­ten­kaan ole. Kä­vin ala-as­tei­käi­se­nä myös muu­ta­mil­la pi­a­no­tun­neil­la, mut­ta soit­ta­mi­nen on ol­lut vuo­si­kau­det epä­sään­nöl­lis­tä pim­put­te­lua. Vii­me ai­koi­na on kui­ten­kin he­rän­nyt haa­ve har­ras­tuk­sen edis­tä­mi­ses­tä, ja vuo­den­vaih­tees­sa otin ta­voit­teek­se­ni is­tua use­am­min pi­a­non ää­reen.

It­sen­sä haas­ta­mi­nen ja uu­sien tai­to­jen opet­te­lu lie­nee ai­na hyö­dyl­lis­tä, oli tai­to mikä ta­han­sa. Mu­siik­ki on ai­na ol­lut lä­hel­lä omaa sy­dän­tä­ni, ja olen soit­ta­nut rum­pu­ja mo­nen mon­ta vuot­ta. Soo­lo­soit­ti­mek­si niis­tä ei eh­kä kui­ten­kaan ole. Kä­vin ala-as­tei­käi­se­nä myös muu­ta­mil­la pi­a­no­tun­neil­la, mut­ta soit­ta­mi­nen on ol­lut vuo­si­kau­det epä­sään­nöl­lis­tä pim­put­te­lua. Vii­me ai­koi­na on kui­ten­kin he­rän­nyt haa­ve har­ras­tuk­sen edis­tä­mi­ses­tä, ja vuo­den­vaih­tees­sa otin ta­voit­teek­se­ni is­tua use­am­min pi­a­non ää­reen.

Olen ai­na ra­kas­ta­nut lu­ke­mis­ta. Lap­se­na äi­ti­ni luki mi­nul­le pal­jon kir­jo­ja jois­ta suo­sik­ki­ni oli Pie­ni Si­ni­nen Au­to.

Olen ai­na ra­kas­ta­nut lu­ke­mis­ta. Lap­se­na äi­ti­ni luki mi­nul­le pal­jon kir­jo­ja jois­ta suo­sik­ki­ni oli Pie­ni Si­ni­nen Au­to.

Tu­lin vas­ti­kään toi­sen ker­ran mum­muk­si. Lap­sen­lap­set asu­vat kau­ka­na, jo­ten hei­tä voin ta­va­ta vain muu­ta­man ker­ran vuo­des­sa. Ja kun ta­paam­me, su­kel­lan lap­si­per­heen ar­keen het­kek­si to­taa­li­ses­ti, täl­lä ker­taa rei­luk­si kah­dek­si vii­kok­si.

Tu­lin vas­ti­kään toi­sen ker­ran mum­muk­si. Lap­sen­lap­set asu­vat kau­ka­na, jo­ten hei­tä voin ta­va­ta vain muu­ta­man ker­ran vuo­des­sa. Ja kun ta­paam­me, su­kel­lan lap­si­per­heen ar­keen het­kek­si to­taa­li­ses­ti, täl­lä ker­taa rei­luk­si kah­dek­si vii­kok­si.